PITKÄ PALUU LAUMAN LUO

Rajalla…. tumma metsä. Usvat nousevat suosta. Korppi huutaa. Minä niin väsynyt. Niin kauas-pois jo juoksin itseltäni, itsestäni. Ruumis raukka niin runneltu. Raajat rujoiksi raadeltu. Minä yritin tehdä itseni ihmisenkaltaiseksi olennoksi.

Uuvuttaa. Kovin uuvuttaa.

Iiiiii – aijj – iiii – aaa – iiii – jaaa - eiijooo –aaa –iii

On ikävä -

ihmisen ikävä

kotikontuin kartanoille kaipaan

eläinsieluni hylkäsin

ai ikävää

sydänsuoni niin suruisa

kinnerjänteet niin kipeät

ai ihmisen ikävää

raajat rujoiksi raadeltu

suru sydäntä painaa

sielu niin särjetty

sydän suloinen surmattu…

Missä juoksee suurten sutten suku

kussa kulkee kotokansani

missä vaeltaa mun valtaväkein

kussa astuu armahaiseni

missä lepää minun laumani

missä herää hukkain heimo.

Suuret sudet niin soreat

valkohampaat, vahvatassut

hukat harmaat hallakarvaiset

Isä, isoseni suuri susi

Emo, emoseni

äiti armas

sydän niin suloinen

Rajalla

on rajan takana

tie

kiven päällä polku

on kiven päällä polku

rajalla - ra – jall - a

on raja

pyhä

rajan takana

Täällä juokse suurten sutten suku

täällä kulkee kotokansani

täällä vaeltaa mun valtaväkein

täällä astuu armahaiseni

Täällä lepää minun laumani

täällä herää hukkain heimo

täällä laulaa lauman lasten äänet

Metsän syvän sydämen sylissä

kallion kielekkeen alla

laajan tunturin laella

kanervaisill´ kankahilla

luona lähteen laulavaisen

viileäin virtain vierillä

Täällä herää hukkain heimon henkein huudot

täällä laulaa lauman lasten äänet

Metsän syvän sydämen sylissä

Hongattaren huonehissa

Tapiolan tanhuvilla

Laulu on teksteistä suomalaisen kuvanveistäjän susi-veistosten parissa tekemästäni rituaaliperformanssista. Neljä viikkoa ennen ensi-esitystä olin suuressa olkapääleikkauksessa, joka taas kerran pysäytti. Ruumiin sekä mielen rajallisuus ja haavoittuvuus, järkkyminen. Tietoisuus taas kerran siitä, ettei vakautta ja pysyvyyttä ole… Tarvitsin taas kerran muistutusta kaiken olevan ykseydestä. Sivilisoituneessa maailmassa puen ylleni valhevaatteet, hylkään sen eläimellisen, aistit valppaana, vaistot ja vietit vapaana kulkevan – maa-ilma yhteydessä kulkevan olemuspuoleni.

Taas kerran annoin viekoitella itseni siihen arvojen ja asenteiden maailmaan, jossa ihmisen mittana, käypänä kriteerinä on suorittaminen, jatkuva asioiden perässä juoksu, jota kilpaa en koskaan tule voittamaan. Tai voitto on katkera ja pettymys. Tässäkö tämä nyt oli? Ja mitä kaikkea jäi näkemättä, kokematta. Miksi en ymmärrä pysähtyä lepäämään ja katsomaan, antaa maailman katsoa ja koskettaa itseäni? Antaa maailman tulla lävitseni - puhaltaa henkäyksenä. Miksi en voi antaa maailman laulaa kauttani pientä laulua? Miksi se on niin vaikeaa?

Uuvuksissa kaipaa vanha naarassusi omiensa luo lepäämään, hengittämään heimonsa kanssa. Kuuntelemaan lauman lasten ääniä. Hellään hoivaan suuren susi-isänsä ja emo-emosensa, äiti-äityensä kylkeen. Pitkä ja raskas on paluu yltiöpäisestä ”ihmisenäolemisen” roolista. Liian raskas kantaa. Hyvin nöyrin ja kyselevin mielin - polkua hapuillen. Polun löytämisen mahdollisuus on aina jo itsessäsi, tie tiedossasi - jos vain pysähdyt kuuntelemaan sen kutsua.

Kertomus on levon löytämisestä, toipumisesta, eheytymisestä ja parantumisesta. Yleisökeskusteluista mieleeni jäi lähtemättömästi 13-vuotiaan tytön ihmettelevä kysymys: ”Paransivatko sudet oikeasti sinun käden?” Vanhempiensa kanssa myöhemmin käydyssä keskustelussa keskeistä oli: Ei yhdellä kertaa. Toipuminen ja paraneminen tapahtuu hitaasti.

Laulu ja rummutus, sutten ulvonnan kuuleminen, kutsun kuuleminen ja siihen vastaaminen olemalla

yhteydessä myös vaikenemisen kautta, se on susien tapa parantaa rikkimennyttä, erheisiin langennutta heimostaan erkaantunutta lajikumppania. Tyynnyttää, rauhoittaa, rakastaa takaisin elämälle.

Suurten sutten veistäjä kuvasi tekemisensä luonnetta seuraavalla tavalla: taiteen toteuttamisen siementen keruun aika on nuorena. Keräämisvaiheen jälkeen niistä alkoi tulla energiaa, jonka vapauttamiseen tarvitsen tahdon - ja tahdon vapauttamiseen näyn., sen näkemiseen syvän maanittelun (manauksen), jolloin pääsen tiedostamattomalle tasolle – ”synnytykseen” , joka on jo ”ulkopuolista”, eikä siitä osaa sanoa valveilla mitään.

Kaikki on kasvanut puuksi ja juurtunut ja työntänyt oksat lävitse ja niihin laskeutuneet linnut ovat menneet, eikä niiltä voi kysyä, miksi ne laskeutuivat ja menivät, jos kysyisin – menisin – enkä olisi enää.

Näin on myös oman eksyksissäolotarinani ja sen jakamisen kanssa. Linnut ovat jo meneet ja laskeutuvat – lähtevät - - - . Minä jään oloisuuteeni avoimena odottamaan tietämättä odottamiseni kohdetta.

ABORIGINAALIEN MAAILMAN AVAUTUMINEN

Anna-Maija Järveläinen

ABORIGINAALIEN MAAILMAN AVAUTUMINEN YHTEISESTI JAETTAVASSA PAIKASSA

Maailma avautumisen paikkana ja vieraskultturin ymmärtäminen

SE, ETTÄ SINÄ ET TIEDÄ MINNE KATSOA, EI MERKITSE ETTÄ JOKIN ON KADONNUT. JOS SULJET SILMÄSI, SE EI TARKOITA ETTÄ ASIAT YMPÄRILLÄSI EIVÄT OLE OLEMASSA.

Mitä näin, mitä koin, mitä ymmärsin?

Annukka: Miten tämä nyt sitten toimii, tämä warango? Kuinka laaja lentorata sillä on? Voitko sinä säädellä sitä? Sen lentoradan kulmaa ja...

Warren: Katsos, kun se heitetään aina vastatuuleen ja sun täytyy tietää tuulen voimakkuus ja se heittokulma missä tää kapistus lähtee sun kädestäs, ja millä voimalla se lähtee. Niin sä voit säädellä sitä lentorataa...

Annukka: Minä en nyt ymmärrä, siis miksi näin, eihän palaava bumerangi voi olla tappobumerangi? Kun kerroit että teillä on kolmenlaisia bumerangeja, tää palaava ja sitten se jolla kahdella jalalla hyppivät kengurut ja lentokyvyttömät emut, niitten jalkajänteet katkaistaan tai lamaannutetaan ja sitten ne on helppo juosta kiinni ja tappaa keihäällä, ja sitten leikkaavilla piikiviterillä viritetty bumerangi, joka haavoittaa eläintä ja heikentää sitä verenhukan vuoksi ja niin taas pääset lähelle tappaaksesi saaliin. Niin mihin tätä palaavaa sitten käytetään?

Warren: Ei kun.. katsos, kaislikossa missä vesilinnut elää niin siellä sä lähetät tän palaavan bumerangin, warangon suhisemaan ja pitään ääntä kaislikon yläpuolella, niin se ääni pelästyttää linnut lentoon ja sen jälkeen seuraa kolkkabumerangi, jolla, jos oot taitava, niin voit tappaa jopa kaks tai kolme lintua yhdellä heitolla.

Annukka: No niin, no nyt minä alan ymmärtää. Tunnen itseni täysin tolloksi, mutta ajattele nyt, herrajumala, kuinka pitkä matka, pitkä tie että minä ymmärsin edes kysyä, vaikeasti ja vaivalloisesti oikeaan suuntaan.... Että jo oikean kysymisen tavan löytäminen voi olla näin työlästä ja vaikeaa.

Mitä oikein tapahtuikaan? Mikä avautui?Jos ajatellaan ihmisen lajihistoriaa, ihmisen ihmiseksitulemisen tietä, niin aistis-ruumiillinen oleminen tässä maailmassa, sen asettamien ehtojen varassa on aina ensisijaista. Ympäröivä maailma muodostaa sen horisontin jossa ja jonne päin ihminen suuntautuu. Ravinto, suoja ja suvunjatkaminen ovat ne kovat tosiasiat joiden varassa ihmisen maailmassaolo jatkuu, on jatkunut. Australian alkuperäisväestön historia omalla mantereellaan on ehkä 50 000 vuotta vanha. Meidän suomalaisten maantieteellinen, historiallinen koti Pohjois-Euroopassa tuskiin 10 000 vuotta nuori. Minkälaatuinen kohtaamistapahtuma oli Four-Winds kokoontuminen kesällä 2002 Saarijärvellä Pyhä- Häkin kansallispuiston tienoilla?

NÄKÖKULMANI VIERASKULTTUUREIHIN, ARKAAISIIN USKOMUSJÄRJESTELMIIN JA TAITEEN OLEMISTAPAAN

Taidekasvattajana ja tutkijana olen kiinnostunut taiteen alkuperäkysymyksestä, missä se on, miten se on, se, mitä me länsimaisesti sivilisoituneessa kulttuurissa kutsumme ”taiteeksi” , kulttuuriksi luonnon vastakohtana? Mikä on sen synnyn, tulemisen tapa? Mikä on sen olemisen tapa?Taidehistorioitsijat, kulttuuriantropologit ja uskontotieteilijät ovat oman tieteenlansa tutkimustraditoitten ja metodien puiteissa tarkastellet, selittäneet, ymmärtäneet ja tulkinneet ns. primitiivisten kansojen kulttuureita ja uskomusjärjestelmiä. Ongelmallista on se, että käsitejärjestelmä, jolla vieraskulttuurin ilmiöitä pyritään lähestymään ja ymmärtämään muodostaa jo rakenteissaan esteen ymmärtää ”toiseutta” sen omista lähtökohdistaan.

Tämä kielellis-käsitteellinen ymmärtämisetapa luo sokeutta, johtaa harhaan, pois asian ytimestä. Käsitteistö, jolla pyrimme ymmärtämään historiallisesti tai maantieteellisesti kaukaista kulttuurista imiötä, on länsimaisen hellenistisen ja kristillis-teologisen kategorioitten läpi nähtyä maailman ja ihmisen ymmärtämistä. Nämä käsitteet ovat siinä määrin sementoituneita ajattelumme välineitä, että on vaikeaa, miltei mahdotonta pyrkiä näkemään ja ymmärtämään ilmiöitä ”sellaisinaan”, meidän kieleen ja ajatteluun jo rakenteissaan sisältyvistä todellisuus, tietoisuus, tieto, usko, tämänpuoleinen-tuonpuoleinen, aine-henki, subjekti-objekti -käsityksistä puhdistettuna.

Näin jää tavoittamatta se, mikä on meille yhteistä, ihmisen maailmassaolon perustus. Se on maailman ja minän kietoutuneisuus, dialogi. Ei niin, että olisi minä ja minän ulkopuolella maailma, esineellisenä, meitä vastassa. Ja sen lisäksi, ohessa, rinnalla, tuonpuoleisena jollain tavalla olemassaoloevana henkien / henkinen maailma ja todellisuus. Me olemme jo lähtökohtaisesti maailmassa, millainen se sitten onkaan. Maailman ja minän dialogisessa kietotuneisuudessa on kautta historian syntynyt ja syntyy erilaisia elämismaailmoita, erilaisia perspektiivejä olemiseen maailmassa, kulttuureita. Maailma ympärillämme on se horisonttien horisontti, joka on kaikille yhteisesti annettu, kulttuurisesta ja historiallisesta tilanteesta riippumattomana. Se on. Minä olen. Maailmassa, vääjäämättömästi.

Ihmisen olemiseen kuuluu maailmassaolosuhteen ilmaisut, yhtenä esimerkkitapauksena bumerangi. Olen neljänkymmenen vuodenajan ”tiennyt” mikä bumerangi on, sen kulttuurisen alkuperän, sen muodon, sen käyttötarkoituksen. Mitä on se, mitä minä en ole tiennyt, mitä minä en edes ole osannut kysyä? Miten ja millaisissa oloissa tämä tarvike, esine palvelee käyttäjiensä elämistä. Ja vielä pidemmälle kysyen: miten tämä bumerangi olevana, osana aboriginaalien maailmaa on jäsentynyt ja jäsentää ihmisten elämää kulttuurissaan. Sitä kysymystä en ole osannut esittää. Eikä vastaajaakaan ole ollut lähimailla. Miten pitkä matka kysymiseen...Toisena esimerkkitapauksena ”yliset ja aliset maailmat” henkiolentoineen. Transsi, samaanimatka, ns. ”muuntunut tietoisuuden tila”, kuten etno-, ja kulttuuriantropologit ja uskontotieteilijät ilmiötä kuvaavat. Olen toistakymmentä vuotta tehnyt ”samaanimatkoja” eri transsitekniikoita käyttäen. Olen kouluttanut erilaisista lähtökohdista, toiveista ja odotuksista käsin asiasta kiinnostuneita ryhmiä ja ihmisiä.Tällä hetkellä epäröin.

En epäile asian totuusluonnetta Päinvastoin. Maailma avautuu transsiin ja ns. ”epätavalliseen”, ”samanistiseen tietoisuudentilaan” päin, yhtenä maailmassaolon ja maailman avautumisen mahdollisuutena Kuten uneen. Länsimaisessa kultturissa historiallisesti väistyneenä potentiaalisena maailmassa olon, tietämisen ja maailman avautumisen muotona se on ikäänkuin ”peittynyt”. Tieteen alueella pyritään löytämään ilmiölle luonnontieteellisiä selitysmalleja. Psykologian puolella kognitioteoriosta, lääketieteen puolella aivotutkimuksesta. Modernin fysiikan uusia tuloksia pyritään ottamaan käyttöön ns. ”henkimaailman ilmiöiden” todeksiselittämisessä ja ymmärtämisessä.

Tämä tarkoittaa reduktionismia ja determinismiä. Inhimillinen toiminta ja elämä, ihminen kokonaisuutena palautetaan aivosähkötoiminnaksi tai mielen toiminta erilaisiksi psyykkisiksi toiminnallisiksi skeemoiksi. Inhimillinen toiminta ja ihmisen elämä määräytyisi näin aivotoiminnoista. Mutta mieli ei ole ja toimi irrallaan ihmisen elämän kokonaisuudesta, niinkuin sitä eletään päivittäin. Rankan luonnontieteellisestä mallista on tosin olemassa ”hienoviritteisempiä” tulkintoja, esimerkiski psykoanalyyttinen tulkinta. Ajatukset tiedostamattoman, esi-tietoisen ja tiedostetun, tajuisen, ali- ja ylitajuisen rakenteista, ja niissä, ikäänkuin lokeroissa tai säiliöissä sijaitsevista ”asioista”, mitä ne lienee ovatkaan, ovat kuvaustapansa vuoksi jokseenkin mekanistisia. Minun on hyvin vaikea ymmärtää ihmisen maailmassaoloa ja merkitysmaailman avautumista, totuudellisuutta, kauneutta ja hyvyyttä, tiedon, taidon ja eettisyyden syntyä ja vaikutuksia luonnontieteellisesti ymmärretyn, atomistisen ihmiskäsityksen varassa.

Uskomusjärjestelmien ja uskontojen ydin taas on nimenomaan usko. Se ei tarvitse kvanttifysiikan tai muun ”kovan tieteen” perusteluja jumalan tai henkimaailman olemassaololle. Jotka käsitteet, kuten totesin jo, ovat sinällään historiallisesti tuotettuja käsitteitä, jotka tuottavat itsestään, omasta luonteestaan johtuen, tiettyyn suuntaan etenevää ihmisen elämismaailman ymmärtämis- ja tulkitatapaa. Mitä minulle jää käteen? Että jotain on.Ja ymmärrys siitä miten sen oleminen tapahtuu, on tapahtumista. Aina uudelleen astumista ymmärryksen kehälle.

...Että avautuisi se elämismaailma, jossa aboriginaalikulttuurin eri ilmaisut asettuisivat kohdilleen ja löytäisin samalla sen yhteisen ihmisenäolemisen kaltaisuuden perustan. Australian alkuperäisväestön myyttiseen tarustoon kuuluu kertomus maailman synnyn alkuvaiheista. Jumala teki ihmisen ja antoi hänelle kaksi peruselementtiä: puun ja kiven. Sattumoisin jumalan ensimmäinen ihmisluomus oli mies, joka ei oikein ymmärtänyt mitä hänen tulisi ryhtyä askartamaan ainesten kanssa. No, koska mies oli niin tyhmä, niin hänelle oli luonnollisesti luotava neuvokas nainen kumppaniksi. Ja näin, viisaan vaimon avustuksella ja yksissä tuumin ryhtyivät he rakentamaan elämää näistä kahdesta peruselementistä. Ja oli aurinko,valo ja tuli, joka puun kanssa loi lämpöä, kuumuutta puukeihään terän karkaisuun, lihan kypsentämiseen. Oli puuaines, josta piikiviveitsellä vuoltiin bumerangeja, ruuhia. Tehtiin innovaatioita, kantava siipi, roottorinlapa, kaikki keksitty jo kymmeniätuhansia vuosia sitten. Oli puiset rytmikapulat, joilla viestittämällä nopeakin yhteydenpito naapurikansojen kanssa oli mahdollista. Oli kokonainen elämänmuoto, rakentunut -rakentuva. Tässä elämänmuodossa, maailmassa ihminen jäsentyi ihmiseksi samalla omaa maailmaansa jäsentäen.

Ja muutamia kymmeniä tuhansia vuosia myöhemmin pohjoisessa jään vetäytyessä, sulaessa, ihmiset vaelsivat riistan ja ravinnon perässä uusille jäästä ja vedestä paljastuville alueille ja jatkoivat siellä oman elämän elämistä, elämänmuotonsa kehittämistä. Perustarpeissaan ja elämisenehdoissaan niin hyvin samanlaisia kuin veljensä ja siskonsa muilla mantereilla. Toki paikallisolosuhteet vaikuttivat edessäolevien tehtävien luonteeseen ja ratkaisumalleihin, innovaatioihin. Lämpö ja valo olivat ne elementit, joita meillä pohjoisen ihmisillä oli niukalti. Mutta puuta oli, metsää, ja kiveä, graniittista peruskalliota. Oli elämiä metsässä ravinnoksi, turkikset lämpöa antamaan. Oli aurinko, oli ilma ja vesi, sula tai jäätynyt, taivaalta hiutaleina leijuva, kiljuvan myrskyn kiidättämä, oli ukkonen ja Ukon vasamat, jotka sytyttivät metsiä.... Ja näistä elementeistä, meillä, alkoi muodostua omanlaistaan, omannäköistä elämisentapaa, maailman kanssa olemisentapaa omine ilmaisuineen. Ruuhet vesilläkulkemiseen, vesi oli väylä, tie. Keihäät, jouset ja nuolet, orava- ja lintukolkat.Kivikirveet ja nuijat. Keramiikka ja koristelu.

Ja niin tuli sauna, puun, tulen ja veden liitto, kohtaamistapahtuma. Transformaation paikka niin ainekselle kuin ihmiselle. Pyhä paikka, jonka olemusta Parta Four Winds veteraanina Saarijärven tapaamisessa 2002 hyvin kunnioittavasti ja hienotunteisesti toi esiin vieraillemme.

Saunan hengen olemus paljastuu käyttöyhteydessä. Saunan henki ei voi vaatia kunnioitusta muun perusteella kuin saunan olemuksen kunnioituksen perusteella. Siis juuri saunana olemisen perusteella. Syvä ja viisas materiaalien tuntemus on ohjannut rakentajien kättä aina siitä asti kun on suunniteltu rakennuspuun kaadon ajankohtaa. Itse työsuoritus on ollut ennen meidän aikoja niin arvokas ja aikaavievä toimi, ettei ole ollut mitenkään perusteltavissa hätäisyys ja materiaalien turmeleminen kaatamalla puu väärään aikaan tai väärillä työtavoilla, väärän materiaalin valinnalla tai käsittelyllä tai rakenteellisesti ja toiminnallisesti huonoilla ratkaisuilla.

Kunnioituksen on noustava tästä ymmärryksestä ja kunnioitukseen kuuluu huolenpito.

välittäminen. Jos tästä hartaudesta ja harrastuneisuudesta nousee kiitoslaulu saunan hengille, puun, tulen ja veden liitolle, saa nousta. Pyhä on läsnä.

Kunnioitusta traditiota kohtaan ei voida siis perustella vanhuudella, ikäänkuin asian tai ilmiön totuus- ja arvokriteerinä käytettäisiin sen ”ikiaikaisuutta”. Kunnioitus nousee totuudellisuudesta, siitä missä määrin traditio ilmauksineen puhuu jostain sellaisesta, joka on yleispätevää ja ihmisen ja asioiden maailmassaolosuhteessa perustavalaatuista. Mytopoeettinen ajattelu ja myytin ilmaus ei ole voimallista siksi, että se on hämärää ja mystistä, yliaistisesta ja tuonpuoleisista puhuvaa vaan kristallinkirkaan selkeytynsä ja kiteyteyneisyytnsä vuoksi. Myytin ja tradition totuusarvo on koeteltu ja koeteltavissa, konkreettisesti ja kouriintuntuvasti.

AINES JA HENKI

Warren: ..en kyllä tiennyt että löytyykö teiltä Suomesta tällaista kiveä, no potkiskelin tuossa ojenpenkkaa kulkiessani ja siinähän se oli, piikiveä, kauniisti lohkeavaa ja säröytymätöntä.

Laita ekaks tällanen alasinkivi maahan, se voi olla mitä kiveä vaan, ja sitten otat vasarakiven toiseen käteen ja voit katsella iskettävästä kivestä suuntia, josta lohkeaminen tapahtuu. Iske loivasti ulospäin kiven lohkeamapintaan. Voit iskeä lujemmin... Älä käytä väkivaltaa, älä hermostu...

Ajattelen mielessäni että tuo kyllä onkin vaikeaa, vallankaan kun ei se tunnu oikein onnistuvan. Katselen tarkkaan muitten työskentelyä ja yritän oppia omaa vuoroani odotellessani. Olen juuri aloittamassa iskemistä alasinkiven päällä kun auto tulee ja joudumme väistämään. Seistessäni koputtelen kuunnellen kiven syrjää..

Warren: Sinun täytyy isekä lujemmin...

Annukka: Ei, kun minun täytyy saada ensin kuunnella kiveä, minkälaisen äänen se antaa eri kohtiin kevyemmin naputellessa. Anna minä nyt etsin..... sitä........ koh...... OHOH !!!

Seison jähmettyneenä sorapenkalla, kaunis, miltei pikkusormen mittainen,lievästi kaareva kiviveitsi emokivestä kämmenelleni lohjenneena. Ensimmäinen ajatukseni on: mutta miten minä sen tein? Olin täysin huoleton mutta silti keskittynyt, kuunteleva. Ja kivi antautui kyselylleni, vastasi, ei vastustanut. Ei pakkoa, ei ”kovaa tahtoa, joka vie läpi harmaan kiven”. Kysymistä, kuuuntelua, ehdottamista, josko se olisi tämä kohta. Olisiko? Mitä sanot, miten vastaat? Mitä tapahtui siinä ”välissä”, siinä dialogissa maailman kanssa, jossa lähdin kysymään kiven ”luontoa”, sen ”henkeä”. Väkivallalla kivi ei avaa itseään iskijälle. Se joko jää mykkänä käteesi ja mitä enemmän yrität sitä sulketuneempi sen ominaisluonne on sinulle, tai jos jatkat, nin kivi pirstotuu käsiisi, kuolee, sen henki häviää, pakenee. Ja sinä itse kuolit kai vähän. Taas kerran. Niin käy, vähä vähältä sinä haavoitat ja kuoletat itseäsi...brutaaliuden ja väkivallan tietä kulkien.

Niin aina, ihmistenkin kanssa. Kunnioitus nousee toisen ominaisluonteen kuulemisesta. Toisen ihmisenäolon kuulemisesta. Että näet sen yhteisen ihmisenkaltaisuuden eroista huolimatta. Ihmiseksitulemisen tien.

TÄPLÄMAALAUKSET KARTTANA, INFORMAATIONA JA HISTORIANKIRJOITUKSENA

Lyhyen, noin 300 vuotta kestäneen Australian mantereen valloituksen aikana valkoisen eurooppalaisen vaikutus on ollut monella tavoin tuhoisaa. Australian asema brittiläiseen imperiumiin kuuluvana mantereena oli hyvin vähäisestä rippuvainen. Kapteeni Cookin saapuminen nykyiselle Sydneynlahdelle ja maan valtaaminen tapahtui vain vuorokautta ennen ranskalaisten saapumista paikalle. Siten se, että Australian aboriginaalien kielenä kotikielen lisäksi (joita on noin 300) on englanti, on sattumaa. Millaiseksi alkuperäisväestön asema olisi ranskalaisten alaisuudessa muodostunut, voi jäädä vain arvailuksi. Joka tapauksessa perinteinen heimo- ja valtiorakenne olisi murentunut valloittajien vaikutuksesta. Valtioiden rajat olivat selkeät ja neuvotteleva kanssakäyminen tapahtui päälliköitten kautta.Rajariitojakin oli - luonnollisesti.

Kauppaa käytiin ja tietoja vaihdettiin. Kaarnankappaleille tai muulle materiaalille täplä- maalatut kartat toimivat vaihdon välineinä ja lahjoina. Maalauksissa oli selkeästi esitettynä kylät, kulkureitit, vesipaikat, emujen ja kenguruiden asumapaikat. Näin maalauksiin oli tallennettuna heimon hengissäsäilymisen kannalta keskeistä tietoa. Suurissa heimojen ja kansojen yhteisissä juhlissa näitä karttoja saatettiin lahjoittaa naapuripäällikölle tai ne toimivat kaupankäynnin välineinä. Kyse oli siis politiikasta ja taloudesta.

Jim kertoo:”... katsokaas, näin tuli sitten kapteeni Cook, siis Hook (älytöntä naurua) täältä näin lahden eteläistä rantaa ja tökkäsi Englannin lipun hiekkaan, tähän näin, töks. Ja sitten jo seuraavana päivänä, kas kummaa, tuli toinen laiva, joo ranskalaisten, ja ne rantautui vastakkaiselle puolelle lahtea, töks. Näin vähästä se oli siis kiinni, ettei me nyt poloteta ranskaa....”

Ja näin selkeästi historian tapahtuvan silmieni edessä Jimin kertoessa ja piirtäessä, hahmottaessa tapahtumia silmieni edessä. Minä olisin voinut kirjallisuuden kautta hankkia informaatiota Australian valtaamisesta ja alkuperäisväestön perinteisen elämäntavan murenemisesta. Mutta minä en olisi ymmärtänyt. Nyt minä näen historian ja elämän avautuvan tummien käsien piirtäessä ja pyyhkiessä taas pois vieraittemme kansan elämän historiaa. Tätä minä en voi unohtaa. Sanan ja kuvan elävä rinnakkainkäyttö, kertomukset, historialliset faktat kietoutuvat kokonaiseksi avautuvaksi hahmoksi, elävänä. En unohda. Ja kuunnellessani kertomusta minulle muutenkin vaikealla australianenglannilla esitettynä, minä tartun hihasta ja pyydän: ”Piirrä se minulle, minun täytyy saada muistaa. Piirrä se minulle niin se ymmärrys pysyy aina.” Ja minulle piirrettiin.

TARINA UNIAJASTA, MAAILMAN SYNNYSTÄ JA DIDGERIDOOSTA

”Tässä maassa on paljon didgeridoita. Se johtuu linnuista. Kauan sitten, Uniaikaan linnut olivat ihmisiä, kuten me. Ne kuljettivat koko omaisuuttaan - mikä ei ollut paljon - aina mukanaan. Ne kietoivat kaiken vyötäisilleen, kantoivat olkapäillään tai kuljettivat kainalossaan. Näin ne kuljettivat mukanaan bumeranginsa ja didgeridoonsa.

Yksi linnuista, nimeltään Pitkäpyrstö, oli didgeridoon soittaja tuohon aikaan. Meidän kielellä

sitä kutsuttiin Giddabushiksi. Se kantoi aina didgeä mukanaan ja kun se ei soittanut sitä, se sitoi sen tiukasti vyötäisilleen. Myöhemmin Giddabushille kasvoi tosi pitkä pyrstö, joka muistuttaa meitä vielä tänäkin päivänä, että se on didgeridoon soittaja.

Toinen lintu, teidän kielellänne kai lepinkäinen, oli myös ihminen Uniaikaan. Se löysi kaikki puulajit ja käytti niitä soittokapuloina. Koska sillä oli hieno ääni siitä tuli laulaja. Voit kuulla sen yhä tänäkin päivänä. Se on edelleen hyvä laulaja.

Kolmas lintu, josta haluan sinulle kertoa, on Piwi. Se maalasi itsensä mustalla ja punaisella mullalla ja siitä tuli tanssija. Ja näin Giddabush oli didgeridoon puhaltaja, Lepinkäinen lauloi ja soitti kapuloita ja Piwi tanssi.

Kun ne soittivat, lauloivat ja tanssivat ne antoivat nimet kaikille ja kaikelle. Näin nimeämällä asiat luotiin ensimmäistä kertaa. Vuoret, puut, ruoho, ne nimesivät kaiken!

Kun ne lepäsivät, ne kätkeytyivät puun varjoisaan suojaan. Varmistaakseen etteivät kuolisi nälkään, ne kävivät saalistamassa metsällä. Sitten ne tekivät tulen maakuoppaan ja paistoivat saaliinsa.

Ja heti kun ne olivat syöneet itsensä kylläisiksi ja olivat levänneet, ne aloittivat taas työnsä: didgeridoon soiton, laulun ja tanssin luodakseen näin maailmaa.

Kun ne olivat lopettaneet, ne sanoivat toisilleen: nyt me annamme ihmisille perinnöksi kaiken tämän: didgeridoon, soittokapulat, laulun ja tanssin.

Sukupolvesta sukupolveen soitto, laulu ja tanssi ovat kulkeneet perintönä meillä ihmisillä.

Tämä oli tarina Giddabushista, Lepinkäisestä ja Piwistä ja maailman luomisesta Uniaikaan.

(Lähde: Schalberg, Dirk. Didgeridoo. Ritual origins and playing techniques. ISBN 90-74597-13-0)

Tanssin muotokielessä ja aiheitten kehityksessä voidaan lukea aboriginaalien historiaa. Eurooppalaisen pistävän mehiläisen tulo osaksi ekosysteemiä ja ihmisen elämismaailmaa, siihen jäsentyen ja maailmaa ja ihminen suhdetta uudelleenjäsentäen. Aiheena saattoivat olla arkiset työtehtävät esimerkiksi kalastus ja eläinten käyttäytymisen ja liikkeitten pohjalta

syntyneet tanssit. Tanssin muotokieli ei kuitenkaan ole natutralistista jäljittelyä vaan pitkälle tyyliteltyä. Tarkkojen havaintojen teko eläinten käyttäytymisestä oli elinehto metsästyksen onnistumiseksi. Tyylittelyn mestarillisuus oli nähtävissä ryhmän kokeneempien tanssijoiden esityksissä nyansoiduissa pienissä liikkeissä, varpaiden taipumisessa, pään kulman kallistuksissa, kämmenten ja sormien liikkeissä.

Mimesisteoria, ajatus taiteen tavasta jäljitellä todellisuutta ei ole riittävä. Ei myöskään niin, että tanssin muotokielen, sen fyysisyyden takaa heijastelisi jokin toinen ”henkisempi” laatu. Tanssi taiteena tapahtuu läsnäolona. Se ei pelkästään esitä tai edusta jotain. Toki nämä tulkinnat ovat mahdollisia länsimaisten estetiikan teorioiden varassa. Joudun toisenlaisen kysymisen äärelle, kun palautan kysymiseni ihmisen maailmassaolon kysymiseen alussa esittämäni hahmotelman varassa. Jokin minulle peitossa ollut mahdollinen maailmassaolon tapa avautuu silmieni edessä. Ennenkulkematon ymmärtämisen polku. Ei erillisenä esteettis-taiteellisena kokemuksena tai etno-eksoottisena kuriositeettina. Liittyneenä siihen vajaan kahden viikon mittaiseen yhdessäoloon ja maailman jakamiseen olemisesta käsin. Mikä oleminen ei välttämättä ollut ristiriidatonta ja sujuvaa.

MONIKULTTURISTA RINNAKKAINELOA

Aamuseremonia:

Warren: ”... Jos ajattelisitte... että tämä täällä on nyt meidän ainoa koti, te olette meidän perheemme, ainoa, nyt, täällä...”

Ja minä ajattelen: Herrajessussentään.. voi hyvänen aika, että tämä kireys poistuis... että tässä on avoin tie ymmärtää jotain jostain. Jos minut lennätettäis jonnekin maailman toiselle kantille missä kaikki on hyvin outoa ja vierasta, ruoka, peseytyminen, nukkuminen, hyvin perusasiat kaikki niin toisin. Niin enkö olisi hämmentynyt, enkö turvautuisi omiini, eikö tuntuisi miltään, ärsyttävältä, älyttömältä, kaikki ne vaatimukset, sanattomat odotukset ymmärtää miten juuri tämä maailma ja elämänmuoto toimii? Miksi puun ja kiven, tulen ja veden liitto toimii täällä toisin kuin kotosaunassa.

Ja minä jään miettimään niitä konkreettisia elämisen tehtäviä ja ehtoja, jotka meille on annettu maailman kanssa olevina ihmisinä, kaikkialla. Miten hyvin erilaisia ratkaisuja aina paikallisista olosuhteista riippuen. Mutta aina maailman kanssa eläen. Että jos tästä perusymmärryksestä käsin olisi löydettävissä se kanssakulkemisen tie, joka on kaikille yhteinen. Ja jos jokin ratkaisu ja tapa vaikuttaa oudolta ja kummalliselta niin voisiko kysyä. Istahtaa nuotiotulille ja olla. Ja kertoilla - puhella, niinkuin nyt ainakin ihmiset puhelee - toisilleen - juo kahvia. Olisiko se niin yksinkertaista - se monikulttuurisuus? Olisiko?

Ja tilan tekeminen, tuttuus, turvallisuus vierauden keskellä. Että tarjotaan oikeatalo-lakanasänky vaihtoehdoksi Horojärven metsämökkiä, jossa voi kalastaa, tehdä ruokatulet, kahvitulet, iltajuttelutulet. Olla oudossa maailmassa hetki omien parissa. Kylässä ja silti kotona.

Ja suomalaisessa aarnimetsässä kulkien jääkauden jälkeisiä maisemamerkkejä lukien näyttää että tämä meidän Suomi on tullut tällaiseksi maaksi ja maisemaksi, maailmaksi, asumisen ja elämisen paikaksi kovassa paineessa ja puristuksessa. Nämä elämisen ehdot meille on historiallisesti annettuna. Näin on maailma meiltä kysynyt. Ja siinä maailman ja ihmisen vuoropuhelussa kumpikin on kietotuneisuudessaan muuttanut toista, muuttunut.

Näin harjaantuen, todellisuutta vasten hiertyneisyydessä on kehittynyt taito. Taide. Elämän ilmaus.

Näytätkö sinä omasi minulle? Haluatko nähdä miten meillä? Onko se niin vaikeaa, se yksinkertainen läsnäolo?

TAIDEKASVATUKSESTA JA AUTENTTISUUDESTA

Johtavana periaatteena Max Harrisonin, australialaisten vieraittemme ryhmänvetäjän ja heimo- ja sukuvanhimman taidekasvatusohjelmassa on itsekunnioituksen vahvistaminen. Kansallisen ja etnisen identiteetin vahvistaminen oman kansan historiaan ja kultturiin perehtyen ei jää irralliseksi etnokuriositeetiksi. Kyse on ihmiseksi tulemisesta seuraamalla sitä esi-isien tietä, jonka maan valloitus brutaalilla tavalla johti jotenkin harhaan. Ihmiset joutuivat eksyksiin.

Ei ole kyse esi-isien henkien kunnioituksesta ja vanhojen kulttuuristen reliikkien esiinostamisesta folklore-hengessä. Valloittajat turmelivat vanhat pyhät paikat, heimojen toteemieläimet varastettiin valtion heraldiikan kuvitukseksi ja alkuperäisväestön ”eksoottisten” esinekopioiden koristeiksi. Taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset ja ihmisarvoa vastaan kohdistuneet rikokset ovat syvästi haavoittaneet alkuperäisväestöä, tuhonneet ihmisiä. Taidekasvatusliike on selkeästi sosiaalinen ja poliittinen liike. Siinä on sen humanismin perusta, tässä historiallisessa tilanteessa.

Mutta ilman tietoa ja ymmärrystä esi-isien kulkemasta ihmiseksitulemisen tiestä poliittinen ja sosiaalinen liike jää ontoksi. Ihmiseksi tuleminen ei ole jotain sellaista, joka on tapahtunut. Se tapahtuu kaiken aikaa. Historia ei ole lineaarisella aika-akselilla jossain tuolla mennessä. Historia on läsnä ja tapahtuu kaiken aikaa. Eikä tulevaisuus ole jossain edessäpäin, tulevaisuus on myös tässä, läsnäolevana mahdollisena avautumisena. Muistaminen tapahtuu kaiken aikaa. Eikä vain suhteessa ”menneeseen”.

Miten autenttisuus? Mikä ”autenttisuus”? Maailman alkuperäiskansojen pyrkimyksissä oman kansallisen ja ihmisen kohdalla oman henkilökohtaisen identiteetin ”löytäminen”,

”juurillepaluun” aihe on ollut keskiössä. Poliittis-ideologiset ja taloudelliset ratkaisut ovat osa tätä ”kansallisen nousun” ohjelmaa.

Länsimaisesti sivilisoituneessa maailmassa ”juurettomuus”, ”epävarsinainen oleminen”, ”vieraantuneisuus” ovat käsitteitä, joilla viitataan jonkin asian puuttumiseen, puutteeseen.

On erilaisia teitä, keinoja ja henkilökohtaisia ratkaisuja, joita ihmiset valitsevat tämän ”puutteen” poistamiseksi. Paljon puhetta ”arvojen” muutoksesta. Mitä ovat nämä mystiset ”arvot”?

Oncle Max kuvaili länsimaisesti sivilisoituneen, kehittyneen ihmisen tilaa halkeamisana, oikean ja vasemman puoliskon epätasapainona. On pitkälle kehittynyt ja hyvin harjaantunut oikea puolisko, joka on älykäs, osaava, taitava, toimelias, aktiivinen ja kykenevä. Ja on vasen, kömpelö, hidas ja taitamaton. Niin surkea tyyppi, että oikean puoliskon otusta punastuttaa häpeästä. Vasemman puolen kaksoisveli täytyy piilottaa, sen toimia täytyy pyydellä anteeksi tai sille voi sallia olemassaolon vain hyvin rajallisissa tilanteissa. Mutta eikö saisi? Eikö saisi olla hidas, eikö kömpelö, eikö hämillään ja neuvoton. Eikö uusien asioiden edessä tietämätön ja avuton? Eikö saisi olla - kokonainen?

Kaikki samanaikaisesti hyväksyttynä läsnä. Puutteineen ja kaikkineen. Eikö se olisi paikka maailman astua minuun. Eikö autenttisuus, alkuperäisyys ja aitous ole sitä, että tunnustan alkuperäni maan ja taivaan välille asetettuna olentona. Palaan siihen kotonaolemiseen ja maailmassa asumiseen. Lepään siinä. Ei sitä tarvitse lähteä hakemaan kaukaa, historiallisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti etäältä.

Näin se näyttäytyi minulle Oncle Maxin, viisauden ja totuuden ystävän ja hänen taiteilija-taidekasvattajaryhmänsä avaamana Saarijärven Four Winds tapahtumassa kesäkuussa 2002. Tämän päivän tunnuslauseenani: ei ole tärkeää löytää totuutta vaan etsiä uusia tapoja kysyä...

MUISTELUKSIA TUVASTA

Anna-Maija Järveläinen

Keltinmäentie 27 E 70

40640 Jyväskylä

annukka.jarvelainen@pp.inet.fi

0451375270

Yrjö Kokon teoksen ”Neljän tuulen tie” kantava teema on tarina saamelaisesta Pietari Blankista ja lahjoista, jotka hän valmisti juuri syntyneelle pojalleen Jounille. Ensimmäinen lahja on komsio, lapsen kehto, josta tulee Jounin ”taikavenhe” jolla matkustaa ”Taikatuntureille”. Toinen lahja on Pietarin ampuman joutsenen kurkkutorvesta tehty helistin.

”Pietari hyppää kuopasta. Hän kahlaa lumessa jäälle ja lähestyessään jäänreunaa alkaa kontata. Juuri kurottaessaan kätensä tarttuakseen joutseneen hän kuulee siipien suhinaa. Yksi joutsenista on palannut, se laskeutuu aivan alas, niin että Pietari tuntee siipien aiheuttaman ilmavirran, kun joutsen ylittää hänet. Hän tarttuu kiireesti kuolleen joutsenen elottomaan ruumiiseen, saa sen nostetuksi jäälle ja lähtee kaulasta riipottaen kiiruhtamaan kohti rantaa. Kun hän on jo metsän suojassa, lentää yksi joutsenparven lintu - ehkä puoliso - jälleen sulan yli. Se antaa kutsuhuutonsa kaikua ja katoaa metsän latvojen taa - eikä palaa.

Pietari raahaa joutsenen leiripaikalleen ja sytyttää siellä nuotion. Kun nuotio palaa, hän ottaa puukkonsa ja aukaisee sillä joutsenen kaulan pitkin pituuttaan. Hän irrottaa linnulta henkitorven ja heittää raadon lumihankeen. Sitten hän ottaa koivukepin, työntää sen joutsenen henkitorveen ja pitää tätä kepin avulla nuotion yläpuolella.

Ilta tummenee, tähdet syttyvät ja Pietari lisää oksia nuotioon. Hän jatkaa joutsenen henkitorven kuivattamista. Väliin hän napauttaa sitä kynnellään ja lopuksi vetää kepin sen sisältä. Hän ottaa pienen palloksi sorvatun sarvenpalasen kauhtinsa rintataskusta ja panee sen henkitorven sisään. Hän taivuttaa henkitorven renkaaksi painaen kapeamman pään leveämmän sisään ja jatkaa yhä kuivattelemista. Kun rengas on täysin kuiva, ravistelee Pietari sitä. Kuuluu ihmeellinen hopealle helisevä ja vaskelle kumahteleva ääni. Hän piilottaa helistimen polvillaan tuudittamaansa pikku veneeseen, lisää puita nuotioon, vetää peskin ylleen, katkoo petäjän oksia lumelle nuotion ääreen ja paneutuu maata.

Taivaalle syttyvät harvinaisen kirkkaat revontulet pitämään äänetöntä aavetanssiaan.”

JOUNI

Kun Jouni oli pieni, oli hänellä yllään punainen kauhti ja päässä Ruotsin Karesuandon lappalaisten lakkia muistuttava suuritupsuinen myssy… Ja hänellä on salaisuus, jonka olemassaoloa ei kukaan toinen tiedä. Sen hän on kätkenyt punaiseen kiisaansa. Oikeastaan hänen isänsä on sen sinne kätkenyt jo kymmenen vuotta sitten. Niin isä on kertonut. Isä on kertoessaan myös ihmetellyt, miten tuo salaisuus on säilynyt niin kauan, etteivät koirat ole sitä syöneet.

Merkillisin hänen kiisansa kätkemistä aarteista on vasan henkitorvea muistuttava esine. Kun sen ottaa käteensä, se helisee ja kumahtelee niin ihmeellisesti. Isä on sanonut että se on taikaesine. Hän on ampunut joutsenen silloin kun Jouni oli syntynyt ja oli tehnyt henkitorvesta tällaisen helistimen… Isä oli vielä kertonut, että sille lapselle, jolla on tuollainen taikaesine, tulee joutsenen siivet jalkoihin…. Mutta kukaan aikaihmisistä ei tiedä mikä taika tuossa helistimessä on. Se on Jounin oma salaisuus, mutta hän ei kerro sitä kenellekään…

Jouni aukaisee kiisansa ja ottaa siitä helistimen käteensä. Kun hän on hetken helistellyt sitä, tapahtuu jotakin ihmeellistä.

Jouni siirtyy ihmeelliseen veneeseen. Veneessä on kirjavat purjeet. Mastoa tukevat kirjavat köydet kuin nutukoiden paulat. Jouni makaa tässä veneessä ja laineet vievät häntä keinutellen eteenpäin. Sitten tulee Pilvetär - ehkä se on Pilvetär – ja kumartuu hänen ylitseen. Pilvettärellä on lempeät silmät, ja kun Jouni helistelee taikaesinettään edelleen alkaa Pilvetär joikua:

Poikani pieni ja suloinen

tunturin lapseksi tullut olet.

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Jäkälärinteen lapinkylään

sinut soudan kultakomsiossa.

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Valkkoporon taljalla saat istua,

saat yllesi valkkovasan peskin

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Nun-nun-nuu, nun- nun-nuu

Hopeamaljasta poronkietä syöt,

uumenillasi kultaiset juhlavyöt

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Ja Pilvetär katsoo niin ihmeen kauniisti. Mutta vene ei purjehdi missään järvellä. Se purjehtii ilmassa ja keinuu ilman hopeisilla laineilla. Vene ei myöskään purjehdi eteenpäin, vaan ylöspäin, ja viimein se tulee tunturille, jonka laella kaikki kivet ovat kultaa. Pilvetär käskee Jounin koetella tunturin kultaa. Se on ihmeellisen kylmää, ja Jouni näkee miten kokonainen tokka valkoisia poroja nousee päiväksi seisomaan sen kultavuorten päällä. Mutta Jouni itse pitää asumista tuossa ihmeveneessä paljon parempana, sillä Pilvetärkin hymyile niin lämpimästi… Jouni kätkee helistimen takaisin kiisaansa. Sillä aikaihmiset eivät usko tällaisiin hyviin taikoihin. Heillä on vain taikoja, joilla he torjuvat jotakin pahaa.

Jounilla on ystävä, Inker-Elli, sairas tyttö, rampa ja rujo, hyljeksitty, kiusattu-piinattu.

Jouni: ”Sinun poroillehan ei ole vielä alkanut kasvaa sarvia.”

Inker-Elli: ”Ei ole”, eikä säikähdä ollenkaan Jounin läheisyyttä.

Jouni: ”Onko sinun tuntureillasi vielä kevättalvi, kuin eivät ole alkaneet kasvaa?”

Inker-Elli: ”Ei ole. Näillä tuntureilla on aina kesä.”

Jouni: ”Mutta ovathan nämäkin lumen alla talvella.”

Inker-Elli: ”Mutta silloin nämä eivät ole samoja tuntureita kuin nyt.”

Jouni: ”Kuinka niin, silloinhan ne ovat sitten ihmeellisiä tuntureita.”

Inker-Elli: ” Näiden nimenä onkin Ihmetunturit”

Jouni: ”Ihmetunturit! - Minullakin on…” mutta sitten hän huomaakin olevansa paljastamaisillaan salaisuutensa

Inker-Elli: ”Onko sinullakin Ihmetunturi? Sinulla taitaa olla” hän jatkaa.

Jouni: ”Kuinka niin?”

Inker-Elli: ”Eiköhän kaikilla ole Ihmetunturit, mutta suuret ihmiset eivät vain jouda niillä viipymään.”

Jouni: ” Niinpä tietenkin” ja ajattelee nyt sitä Ihmetunturia, jolla hän purjehti taikansa avulla.

ANNA-MAIJA, ANNUKKA, MANNUKKA, MANNULI

Kuusivuotiaana leikin Torniojoenvarressa Jounia ja taikatuntureita. Tai en leiki. Olen Jouni. Isä Pietari, vanha Ahku, isoäiti, Jounin äiti Elli, Falli, Pietarin pororenki, kaikki ovat läsnä. Ja läsnä ovat nyt tätä kirjoittaessani, yhtä elävinä…

Minulla oli norjan saamelaisen lapsen suuritupsuinen lakki. Joenvarren pensastoissa suopunkini suhahdellen kielaksen renkaiden läpi tavoittelin porojen sarvia. Minun taikatunturini. Isäni minut opetti, Mauri-Onni Järveläinen, tullivirkailija joenvarren yläkylissä. Opin lukemaan nelivuotiaana, ankarasti neljä ja puolivuotiasta vanhempaa sisartani olkapään takaa painostaen: Lue nyt, lue – lue - lue…. Itse luetun kuuleminen, tarina ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli se kirjaimien ja sanojen salaisuus - miten ne avautuvat, avaavat maailmaa. Mitä tapahtuu – mikä ymmärrys?

En voi nyt muistaa tarkkaan miten lukemaan oppiminen tapahtui - ja kuinka minulla voi olla näin vahva muisti, muisto, muistelus. Huikaiseva kokemus siitä, ettei minun tarvitse äänelläni tuottaa ”ulos” kirjoitettuja sanoja vaan ”ymmärsin”. Se oli taikaa ja ihmettä. Yrjö Kokon kirjat upeine valokuvineen tempaisivat minut maailmaan jota en voinut aavistaakaan olevan olemassa. En vieläkään ymmärrä kuinka painetut kirjaimet ja niistä muodostuvat ”mielen ja tajunnan kuvat” ovat - olivat mahdollisia. ”Tikkukirjaimin” tavaaminen ja lukeminen olivat minulle hyvin vaikeita aloittaessani koulun seitsenvuotiaana samassa Kaulirannan kylässä Torniojoen varressa, ”Väylän varrella”. En voi erottaa sitä, mikä oli lukemaani, mikä Yrjö Kokon, eläinlääkärin, loistavan valokuvaajan ja kirjailijan ”Neljän tuulen tien” isäni minulle kertomaa tarinaa. En voi muistaa että minulle olisi kukaan lapsena lukenut kirjoja….

NÄITÄ MULLE ÄITI LAULOI, NÄITÄ ISÄNI OPETTI

Äitini Maija Reetta lauloi aina…. Kangaspuiden ääressä kutoessaan viisikymmenluvun alussa tummassa pirtissä itselleen ja tyttärilleen hienon hienoa, osin pitsimäisiä villakankaita, joista ompeli meille juhlapukuja. Ryijyjä, täkänöitä, mattoja, verhokankaita. Talvi-illan hämärässä isän laskiessa loimilankoja - nähtävästi pienen painostuksen alaisena, koska muistan joskus kirosanojen kirvonneen isäni suusta. Mutta siinä se istui, isäni, laski lankoja. Ja äiti lauleskeli omiaan.

Ruokaa tehdessään, siivotessaan, tiskatessaan äiti lauloi. Äitini on nyt 83- vuotias ja laulaa edelleen. Kaunis, heleä, sävykäs sopraano, ei kireä iäkkään, vanhan ihmisen ääni. Viime talvena äitini vieraillessa luonani Jyväskylässä meillä oli ”rakkauslauluiltamat”. Pari tuntia lauloimme lakkaamatta äitini mukanaan tuomista vanhoista laulukirjoista. Äiti muisteli neljä vuotta sitten kuollutta miestään, minä isääni. Isä oli läsnä. Met tytöt sitten osataankin laulaa…

Minulla on valokuva itsestäni kaksivuotiaana. Muistan tarkkaan äitini neuloman marjapuuronpunaisen kuvioneule villapaidan värin, muistan pieniruutuisen olkainhameen ruutujen värit, minulla on käsissäni keltainen pallo, jossa on sinisiä, punaisia ja vihreitä juovamaisia kuvioita, hiuksissani vaaleansininen silkkirusetti. Miten voin muistaa niin tarkkaan jokaisen yksityiskohdan, värit ja niiden sävyt. Tilanteesta itsestään valokuvaamossa ei minulla ole mitään muistoa. Äitini on vahvistanut muistoni ”oikeellisuuden”.

ISÄNI LUONTOUSKO JA –SUHDE SEKÄ KÄDENTAITO

Isäni opetti minut kulkemaan metsässä luontoa ja kaikkea elävää kunnioittaen. Olemisellaan, ilman sanoja hän näytti minulle ”pyhän”. Tuttavallinen tapa puhutella jumalaa Ylisen Ukkona, joka säätää asiat oli isälleni luonnollinen tapa ajatella ja ilmaista luontouskosuhdettaan.

Kun oli kahdeksan vanha isäni vei minut Tornion kaupunginkirjastoon. Kaupungin tullilaitokseen hän oli saanut nimityksen tullivartijan virkaan. Isäni oli ahkera lukija. Kerran viikossa taivalsimme jalan yli leveän, kesällä vuolaana virtaavan ja talvella paksun jääkannen peittämän joen ylitse pakkasessa ja lumituiskussa vanhaa rautasiltaa. Matkaa kirjastolle oli kolmisen kilometriä.

Lastenkirjaston osasto oli pian läpikahlattu. Isäni kiinnostus matkakirjoihin ja erityisesti suomalaisten tutkimusmatkailijoiden, Aasian ja Siperian kävijöiden matkapäiväkirjoihin avasi minulle aivan uuden maailman. Sain isäni pyynnöstä kirjatonhoitajalta luvan lainata ”aikuistenpuolelta” taiteeseen, luonnonhistoriaan, eläinten maailmaan ja tutkimusmatoihin liittyviä teoksia.

Eläkkeelle siirryttyään isäni alkoi opetella puu-, luu-, ja nahkatöiden valmistamista perinteisten peräpohjalaisten ja saamelaisten mallien mukaan. Isäni opetteli myös uuden kielen, ”Meän kielen”, Torniojokilaakson Suomen ja Ruotsin puolella puhuttavan oman kielen. Isäni oli rakentamassa itselleen uutta identiteettiä - tai toteuttamassa unelmaansa, aikana, jona palkkatyön lisäksi isäni teki kahta muuta työtä ja rakensi meille kotia oli ollut uinumassa ja odottamassa aikaansa…

Syksyllä 1985 pyysin isääni rakentamaan itselleni rummun. ”Se voi viedä aikaa – milloin se sinulle annetaan” oli isäni vastaus.

Heinäkuussa -87 ollessani lähdössä Länsi-Berliiniin kolmen vuoden tutkimusjaksolle Bauhaus-Arkistoon, isäni soitti minulle ja totesi: ”Nyt se on sitten annettu”. Kahden vuoden ajan hän oli tehnyt Ruotsin ja Norjan saamelaismuseoissa tutkimustyötä perinteisen rummun rakentamisesta. Kristinuskon vallatessa sijaa vanhalta samanistiselta luontouskonnolta papisto oli polttanut kaikki Suomen saamelaisten rummut. Dresdenin kansatieteelliseen museoon olivat saksalaiset tutkijat saaneet pelastettua kolme rumpua. Kaupungin pommituksissa toisen maailmansodan aikana täystuhon keskellä oli kuin ihmeen voimasta säästynyt tuhoilta juuri se museon kokoelmahuone, jonne nämä rummut oli sijoitettu. Inarin saamelaismuseossa on nykyään Dresdenistä lainassa yksi tuholta säästyneistä rummuista.

Isäni oli istunut tulilla vanhojen saamelaisäijien kanssa tietoa keräten. Kolmekymmentä senttiä halkaisijaltaan olevan hieman ovaalin muotoisen umpipahkan ”lahjaan” liittyy tarina. Isäni oli

kertonut vanhalle norjansaamelaiselle äijälle tarvitsevansa pahkaa rumpua varten. Oli äiji kysynyt: ”jaa – kenellekäs sie sitä rumpua meinasit?” ”Tyttärelleni”, isäni oli vastannut. ”Naa – millanen tyär sinulla Mauri on?” Oli isäni kertonut. Millanen tyär. ”Naa – kyllä se tyär rummun tarviipi, noidda se on”. ”Noidda” sanalla viitataan tietäjään, parantajaan, näkijään ei ”noitaan” sen yleisessä, banalisoituneessa merkityksessä.

Aktiiviurheilijana isäni oli aikoinaan hoitanut kilpakumppaneittensa vaivoja jäsenkorjauksen ja hieronnan muodossa. Paljon – tai tuskin mitään isäni kertoi sanallisesti maailmastaan, miten se hänelle avautui. Kuitenkin, kertoessaan minulle rummun valmistumisesta, tai miten hän sen ilmaisi: ”Nyt se on annettu” hän totesi hyvin yksinkertaisin sanoin: ”Annukka, muista että se tie ei ole välttämättä helppo kulkea”

Joulukuun 21. päivä,1987 Berliini. Postissa odottamassa minua paketti. Muistan vielä tuoneeni sen taksilla Potsdamerstrasse 116:n kotiini.

Jännittyneenä avaan paketin. Uskomattoman taidokkaasti tehty ja saamelaiseen mytologiaan ja uskomusjärjestelmään kuuluvat kuvat ovat kuin näädänkarvasiveltimellä tehdyt, niin hiuksenhienot ja taidokkaat.

Alan rummuttaa hitaasti poronluusta tehdyllä vasaralla huoneessani. Ääni siirtyy lihaksiini, luihini, jänteisiin, hermoratoihin. Tanssittaa minua ympäri huonetta ja jossain syvällä minussa syntyy laulu. Outo ääni, en tiedä mistä se tulee, miten sen muodostan. Tuntuu kuin koko ruumiini laulaisi ja tanssisi vanhaa, minulle tuttua, unohduksissa ollutta laulua.

Ja siinä samassa juoksen puronuomaa pitkin, kirkasta vettä, erotan pohjakivet ja viiston auringon valon välkkeen puiden oksiston läpi siivilöityen. En tiedä minäkö juoksen, juoksettaako joku minua tai juokseeko joku, jokin aivan muu kuin ”Annukka”.

Taivutan kaulaani ja juon kirkasta vettä – kenen kaula, minkä kaula taipuu, kenen, minkä pää painuu vedenkalvoon, kenen suu, pehmeä turpa ryystää vettä kenen sieraimet päristelevät vettä. Kenen, minkä jalka polkee puronuoman veden spektrin kaikissa väreissä kimaltaviksi kaariksi.

Seuraava näky: mehevää aroheinää, se taipuu ja juoksee allani, kavioiden kumu, liike ruumiissani. Kuka juoksee, mikä juoksee? Ympärilläni sadat kaviot rummuttavat maata. Äänten kumu kantaa minua, olen yhtä lauman kanssa.

Olen tietoinen huoneestani, ”tästä todellisuudesta”, ja silti se ”toinen” on kokemuksellisesti ja aistisesti vahvasti läsnä. Sillä hetkellä ”todempana” tai ”läsnä olevampana”, ”ensisijaisesti avautuvana kokemuksena” kuin kotini fyysinen todellisuus. Puolen tunnin kuluttua suuntautumiseni liukuen siirtyy huoneeseeni, yksityiskohtiin, väreihin, muotoihin, huoneen järjestykseen, omaan ruumiini ja mieleni ”asentoon” suhteessa ympärilläni olevaan tilaan ja sen sisältämiin esineisiin ja asioihin.

Ihmetys on päällimmäinen tunteeni. Mitä tapahtui? En pyri rationaalisesti etsimään selitystä ilmiölle, asialle, tapahtumalle. Pitelen mielessäni tarinaa ja sen yksityiskohtia. Olen nauhoittanut tämän ensimmäisen oman rumpusessioni – ”samaanimatkani”. Kuluu kuitenkin viikko, ennekuin haluan tai uskaltaudun kuuntelemaan nauhoituksen. Se herättää välittömästi eloon kokemukseni, moniaistisena kinesteettisenä voimakkaana elettynä todellisuutena.

MOSKOVA – ABAKAN -JUNA

Vaunujen ”välitilassa” teräksen kirskuessa, liittymien hankautuessa tosiaan vasten, raiteiden kiitäessä välkkyen yön pimeässä tasapainottelen ja haen liikettä, tai junan liike, teräksen ja tekniikan rytminen ääni saa minussa aikaan samankaltaisen sekä-että, Annukkana ja toisenaolemisen kokemuksen, jonka ”painopistealue” tai fokusointi vaihtelee luontevasti. En yritä yhtään mitään. En pyri mihinkään. Välillä yön pimeässä Novosibirskin tuolla puolen pieni valo maisemassa. Kuu paistaa miltei täytenä, on jo vähenemään päin. Pienten asemien kohdalla yksi valoheittäjä. sähköjohtoja. Ne tuovat pieniä muutoksia ”asentooni” ja ”asenteeseeni” suhteessa kokemukseen.

TUVA – KYZYL

Dungyrissä, samanistisella paratajaklinikalla vanha samanka, naissamaani ompelee käsin pienistä kakngastilkuista nukkea. Hän ei jaksa tehdä päivittäin näkijä-parantajatyötään. Rauhallisesti ja ompelustaa jatkaen hän kertoo meille omasta samaanin tiestään, haavoittumisen tai sairauden kautta avautuneesta uudesta tiestä ja tavasta toimia parantaja-auttajana. Hymyä, naurahtelua, arkiset ja pyhät asiat kietotuvat luontevasti yhteen. Sovimme ”kivistäkatsomis”-istunnon Ristolle seuraavaksi päiväksi. Samoin mukana tuomani hevosennahkarummun vihkimisestä. Minulta kysytään, olenko muistanut ruokkia rumpuani, koska se vaikuttaa heikolta. Kerron sen olevan niin nuori ”Vauvarumpu”, ettei se ole vielä ehtinyt kerätä itseensä voimaa ja juuri siitä syystä halusin Tuoda sen mukanani Tuvaan, kuudenkymmenentuhannen hevosen maahan.

Rumpuseremonia toteutettiin Jeniseihin laskevan Majavajoen ”Pyhillä Majavakoskilla” runsaan kymmenen kilometrin päässä Kyzylistä, pääkaupungista, jossa asuimme tiibetinbuddhalaisessa perheessä. Paikka on historiallinen ja perinteinen pyhä seremoniapaikka Rumpuni tarvitsi vettä ja vuoria saadakseen voimaa. Meitä opastettiin tuomaan mukanamme ruokalahjoja hengille, siemeniä, leipää, makeisia. Tulen henkeä oli ruokittava ja kiitettävä. Ruokauhri kuuluu paikalliseen samanistiseen traditioon.

Seremonia oli osa koko ryhmällemme tehtävästä rituaalista. Olen hyvin kiitollinen että seremonia oli kollektiivinen tapahtuma. Koko ryhmä oli jakamassa tilannetta ja vahvistamassa minua.

En käy tässä yhteydessä tarkemmin kuvaamaan seremonian kulkua.

Olennainen asia, jonka vanha samaaninainen minulle kertoi, oli: ”Rumpusi käy sinulle liian raskaaksi kantaa, jos seremoniaa ei tehdä nyt Tuvassa.” Sain myös ohjeet rummun ruokinnasta ja sen vahvistamisesta kotona Suomessa. Siinä samassa muistin isäni sanat : tämä ei ole kaikkein helpoin tie, se voi olla hyvinkin raskas…”

Istun polvillani tulen ääressä – rumpu ja siihen liitettävät nauhat ja solmitut letit nyytteineen ovat käsissäni rummun karvapuolen päällä. Käteni, rumpuni ja rumpuun liitettävät esineet saavat maitokasteen, vihkimyksen. Saan molempiin käsiini siemeniä. Vasemman käden siemenet uhraan tulelle, ruokin sitä. Oikean käden siemenet solmin nyytiksi, jonka kiinnitän rumpuuni solmittuihin letityksiin. Käyn solmimassa kaksi letitettyä valkoista nauhaa nyytteineen ”rukousnauhapuuhun” kiinnitettyyn nuoraan. Käyn poimimassa purosta kolme pientä kiveä, jotka sidon nyytin sisään ja kiinnitän omaan rumpuuni.

Esteettinen asenteeni ja ennakko-odotukseni pyhän seremoniapaikan kunnioittamisesta ja sen hoivaamisesta ja lähtökohtaisesta asenteestani käsin minä ensin ärsyynnyin maitokasteessa käytetystä pahvisesta maitotölkistä. Samoin seremoniapaikan roskaisuus ja sottaisuus kiusasi minua. Rikkoontuneita viinapulloja, muovin riekaleita, paperijätettä. Seremonian edetessä kaikki tämä ”ulkopuolinen” ja ”häiritsevä” väistyi, menetti merkityksensä. Tunne tai ajatus tuli – ja meni.

” Ne seisovat niin hiljaa satapäisenä laumana takanani, vartijoina, suojelijoina, saattajina ja vastaanottajina. Pieniä liikkeitä, lihaksen värähdys lautasella hyttysen karkoittamiseksi. Kavioiden satunnaista vaimeaa nostelua, häntäjouhien heilautus, vaimea suhahtava ääni, korvat herkästi liikkuen, välillä hiljaisia puhahduksia sieraimista. Aistin niiden läsnäolon voimakkaasti. Hyväksyntää, vastaanottoa, jakamista. Hevoseni, joita en voi omistaa.

Niiden mykkä silmä on tie niiden sydämeen. Ja sydänrumpuni takoo minut aliseen, se takoo minut yliseen. Näyttää minulle maiseman, ikiaikaisen. Rumpuni sydänääntä seuraan kevein jaloin, kevein sydämin.”

JURTTAKYLÄ

Perhe, joka tarjosi meille kodin viikon ajaksi Kyzylin kaupungissa vei meidät sukunsa jurttakylään kolmensadan kilometrin päähän pääkaupungista. Saimme seurata vuosituhantista elämäntapaa kutsuttuina vieraina. Kokemuksena vierailu kylässä oli minulle arvokkainta koko matkassa.

Hevoset, lammas- ja vuohilauman kylään saattaminen… Minun ei tarvitse nousta hevosen selkään. Kuulen lyhyitä vihellyksiä, pieniä huutoja. Kaksitoistavuotias hevospaimen on illan hämärtyessä kirkkaan tähtitaivaan alla ajamassa kolmisatapäistä laumaa kohti jurttakylää. Kierrän hieman etäämpää oikealta hiljaa kävellen kuivan puronuoman ylittäen lauman taakse, jään istumaan niukan piikkikasvuston peittämälle tasaiselle taigalle. Seuraan paimenen työskentelyä. rauhallisesti hän kokoaa laumasta jälkeenjäävät muutamat emät ja kilit. Kävelen hitaasti perässä etten häiritsisi paimenen työtä. Olen jo päivällä käynyt ihastelemassa paimenen kanssa pieniä sitkeitä mongolihevosia. Miesten jurtassa minulle on esitelty kaikki hevosmiesten ”aarteet”, erilaiset kuolainmallit eri tarkoituksiin, messinkinastaiset päitset, arkipäitset. Juhlasatulat ja satulahuovat otetaan esiin tarvikearkuista. Miesten jurtassa oli myös viinanakeittopannu, jossa käyneestä lehmänmaidosta tislattiin alkoholia. Juoma nautittiin nelikymmenasteisena kauniista keraamisista kulhoista. Taas sama hämmennys: Baabuska Annalle osoitettiin sekä miesten että perheen jurtassa arvovieraan paikka. Olin hyvin hämmentynyt siitä tapakulttuurin hienostuneisuudesta ja arvokkuudesta.

Isäntämme Sergein ja vaimonsa Ailanan kohtelias ja hienotunteinen tapa johdattaa meidät jurttakylän perinteiseen tapakulttuuriin oli arvokas kokemus. Ilman suhdetta perheeseen paikallinen perinteinen kulttuuri ja elämänmuoto ei olisi avautunut niin aitona, yhä elävänä kuin nyt tapahtui.

Tell me Darkness: Taskulamppujen valossa meille teurastettiin vuohi ateriaksi. Alkupaloina vuohen sisäelimet, maksa, sydän, munuaiset. Pääruokana vuohen liha, josta meille vieraille osoitettiin parhaat palat. Jälkiruokana sisälmyssoppa. Yksinkertaista, tuoretta, maittavaa. Ja juomana tee, Chai ja arrash, (tarkista tämä) lämmin alkoholijuoma. Joka oli tarpeen kovin rasvaisen aterian ”kyytipoikana”.

Ruoan valmistumista odotellessani lähden lyhyelle kävelylle tähtitaivaan alle. Muuta valoa ei ole kuin jurtan oviaukosta kajastava tuli ja savupiipusta nousevat kipinät. Tiedän maaston olevan tasaista, siellä voi olla kuitenkin rautalankaa, puunkarahkoita ja muita näkymättömiä esteitä, joihin voin kompastua. Kävelen askel askeleelta hitaasti maaperää tunnustelen etäämmäksi jurtasta, joka näyttää niin kotoisalta ja turvalliselta taigan pimeydessä. - Ja vielä yksi askel, ja vielä. Käännän katseeni tähtitaivaalle. Siellä ne ovat, samat tähtikuviot, hieman toisessa asennossa kuin Koto-Suomessa. Otava, Pohjantähti, Iso-Karhu, Pikku-Karhu, Seulaset. Ja Linnunrata, Maitotie – niin loistavana taivaan halkaisten. Alan pyöriä hitaasti kasvot taivaalle kohotettuna – ja vielä etäämmäksi jurtasta. On turvallinen, ”kotonaolemisen” tunne. Juttelen isälleni ”Taivahaiseen Tapiolaan”. Kiitän häntä tästä kokemuksesta. Isäni on läsnä. Samojen tähtien alla. Me. Isäni siellä, mistä en vielä mitään tiedä.

Kävelen hitaasti mutta jo varmemmin askelin takaisin jurtalle, jossa ateria on jo valmis. Ilo, rauha ja kiitollisuus ovat päällimmäiset tunteet.

Laulamme aterian päätteeksi Virppin ja Helenan kanssa ”Terve Ohto” – laulun. Ruoan siunauslaulun, kiitoksen ja kunnioituksenosoituksen suurelle taivahaiselle, kosmiselle karhulle, isoisällemme, joka antaa ihmislapsilleen kaiken sen hyvän, mitä he elääksensä tarvitsevat.

Ja taas löytyy se yhteys: onko teilläkin Suomessa Karhulle monta nimeä? Ovatko ihmiset Suuren Taivahaisen Karhun lapsia ja lapsenlapsia? Onko teillä kiitos- ja lepytysrituaaleja, juhlia, peijaisia surmatun karhun Taivahaiseen Kosmiseen kotiin saattamiseksi.

JYVÄSKYLÄ

Nyt minä ompelen käsin pienen pientä tuvalaismallista silkkikangasliiviä lasketusti marraskuun ensimmäisenä päivänä syntyvälle Yrjö Kokon pojanpojan Villen ja hänen moldavialaisen vaimonsa Yannan lapselle.

Taas sulkeutuu joku ympyrä. Mieleni täyttää rauha ja kiitollisuus.

RITUAALIN / RITUAALIDRAAMAN RAKENTAMISKURSSI VILPPULAN KATAJAMÄESSÄ LOKAKUUSSA -01.

Annukka Järveläinen

Keltinmäentie 27 E 70

40640 Jyväskylä

puh. o407342833

Kaikki uskonnot ja uskomusjärjestelmät ovat aina tulkintoineen omaan historialliseen aikaansa ja kulttuuriinsa sitoutuneita. Pinnallinen taidekritiikkien puhunta samanistisen rituaalin ja taiteen yhteydestä ja kaltaisuudesta ei tyydytä minua tutkijana ja kouluttajana, taidekasvattajana.

Ryhmä antautui avoimesti prosessiin tutkien ihmisen aistis-ruumiillis maailmassaolemisen tapaa, lihan hiertymistä todellisuutta vasten ilman samanistiseen uskomusjärjestelmään kuuluvien ylisen, alisen ja keskisen maailman ja nitä asuttavien henki- voima- tai jumalolentojen oletusta. (tai sitoutunutta oletusta niiden todellisuusluonteesta).

Tämän koettelemuksen tien tutkimustehtävänä oli tarkastella arkaaisen uskomusjärjestelmän kategorioista ja käsitteistä (jotka ovat länsimisen ”kehittyneen” mielen luomia kategorioita ja käsitteitä)

puhdistettuna transsin, ekstaattisen tilan ”olemisentapaa”, pyhän kokemisen mahdollisuutta ilman oletuksia tuonpuoleisista ja niitä asuttavista henkiolennoista. Tämä teoreettinen, metodinen ja pedagoginen asettaminen jätti ryhmäläisten henkilökohtaiset uskonto- ja uskomuselämään liittyvät arvot ja ratkaisut koskemattomiksi. Se myös jätti avoimeksi henkilökohtaiset tulkinnat samanistisen uskomusjärjestelmän totuusluonteesta. Tavoitteena oli avata metodisen samanoinnin tekniikoilla länsimaisessa kulttuurissamme unohdettua ja syrjäytettyä todellisuuden kokemis- ja mieltämistapaa ja tämän jälkeen antaa tälle kokemukselle,toisenlaiselle todellisuussuhteelle aistittava muoto, hahmo ja rakenne rituaalidraaman muodossa.

RITUAALIDRAAMAKURSSI, VILPPULA, KATAJAMÄKIYHTEISÖ 3.-6.10.-01

Hieman kurssin taustoista, tavoitteista ja yhteistyökumppaneista:

Minulta pyydettiin tätä kurssia kesäkuussa -00 Kolilla vietetyn viidennen kansainvälisen Four-Winds alkuperäiskansojen tapaamisen yhteydessä. Kolin tapahtuman rituaaliteemana oli Väinämäisen polvenhaava. Seremoniaan osallistui noin kahdeksankymmentä henkilöä, päätapahtuma oli Kolin kansallispuiston maisemassa Ukko-Kolin, Akka-Kolin ja Paha-Kolin rinteillä. Tapahtuman kesto oli viitisen tuntia.

Four-Winds ry:n silloisen puheenjohtajan Virppi Venellin kanssa olen työskennellyt ritualististen samanististen teemojen parissa noin kahdeksan vuotta. Työskentely on sisältänyt sekä koulutusta että rituaaliesityksiä. V.V. toimii tämän produktion tuottajana.

Em. tapahtuman yhteydessä tutustuin näyttelijä-ohjaaja Jani-Petteri Olkkoseen, joka pyysi minua ryhmänsä kouluttajaksi uuteen teatteriproduktioon, joss käytettäisiin osin Artaud´laista teatteritekniikkaa että samanistista ekstaattista työskentelytapaa. Työn lopullinen rituaalidraamamuoto on nähtävissä Helsingissä tammi-helmikuussa 02.

Kurssin sisällöt

keskiviikko 3.10.

klo 14-15. Joitain perusasioita liittyen samanistiseen uskomusjärjestelmään ja työskentelytapoihin ja metodiikkaan. Oman näkökulmani esittely.

klo 15-16 Metsätyöskentelyä. Ryhmäläiset etsivät metsästä luonnonmateriaalista (kivet, puut, kasvit, ma, vesi jne) ääni-ilmaisua.

Fyysiessä dialogisuhteessa aineen kanssa nousee ääni. Ei siis ”luonnon henkiolemuksen kohtaamista”. Hyvin fyysistä.

klo 16-17 Tehtävän purku harjoitussalissa. Yksitellen hitaassa tempossa kurssilaiset tuovat oman äänensä tilan keskelle jaettavaksi. Korostan verkkaisuutta, ajan antamista itselle ja toisille. Pyydän pitämään kiinni omasta äänestä, mutta mahdollisesti hakemaan dialogisuutta äänissä, kontrasteja, ei välttämättä harmoniaa. Fyysinen kontakti saa olla, ei kuitenkaan välttämätön.

klo17.-18.30 päivällinen

18.30 -20.30

Työskentelyä kodassa. Demonstroin omaa samanistista työskentelyäni,puhdistautumista, voimaeläimen kutsumista, valmistautumista rituaalityöskentelyyn. Ryhmän puhdistaminen helistelemällä. Puretaan välilä kokemukset. Voimatanssiharjoitus ryhmäläisille. Tämän jälkeen luonnonelementtien paikalle hakeminen, mandalan rakentaminen valituista materiaaleista. Jokaisen ryhmäläisen oma meditaatio mandalan äärellä ja oman merkitysmaailman hahmottaminen, tietoiseksi tuleminen työskentelystä ryhmässä.

Iltapalan jälkeen keskusteluja ryhmäläisten kanssa. Työpalaveri Virppin ja Japen kanssa klo 23.30-02.

4.10.01

klo 8.00.-9.00 Itsenäistä työskentelyä, liikkeen etsimistä luonnosta, mahdollisesti saman elementin äärellä / kanssa kuin edellispäivän äänijuttu.

klo. 9.00-10-00 aamiainen

klo 10.00-13.00 Liikejutun purkaminen harjoitussalissa, enemmän fyysistä kontaktia, edellispäivän äänen liittäminen mukaan loppuvaiheessa, enemmän kontaktia, enemmän dialogia, enemmän jännitettä.

Voimaeläimen haku rumpumatkalla aliseen. Kokemusten purku.

klo 13.00 -14.00 lounas

klo 14.00 - 17.00 Diagnosimenetelmien harjoittelua (pariharjoitus, saa valita parin). Voimaesineen valmistaminen perille. Lahjan anto ja vastaanottaminen, kollektiivisuus. Tarkoituksena on näyttää parantajasamanistisen tradition henkinen / hengellinen asenne, samaani palvelutehtävää suorittava auttaja ja parantaja.

Henkikanootti / suuri parannusrituaali

klo 17.00-18.30 päivällinen

18.30-20.00 Itsenäistä työskentelyä, rumpusessio, työpäiväkirjojen ajantasaistaminen.

Luovuttamis / kiitosrituaali nuotin ääressä puron varrella, hymnit, itkuvirret, kiitokset.

klo 20.00-22.00 sauna (rituaalisauna mahdollisesti)

klo 21.00 - iltapala, vapaamuotoista juttelua,

klo 23-00 - Virppi, Jape, Annukka työpalaveri

5.10.01

varhan aamulla itsenäistä työskentelyä luonnossa

klo 9.00 -10.00 aamiainen

klo 10.00 - 13.00 Edelleen voimaesineen lahjoittamis- vastaanottamis rituaaleja. Lopuksi kiitokset ja jakamiset voimapiirissä.

klo 13.oo-14.00 lounas

klo 14. 00- 16.00 Rumpusessio Elämänmäellä. Kurssilaiset hakevat transsityöskentelyn kautta visionäärisiä elementtejä rituaalidraamaa varten. Tehtävää ei määritelty tämän selkeämmin. Ohjaaja hakee oman visionsa rituaalin rakenteesta, kulusta, dynamiikasta jne..

klo 16.30-18.00 päivällinen.

klo 18.00 --- Ohjaaja työskentelee ryhmäläisten kanssa etsien elementtejä, rakenteellisia juttuja jne joita transsityöskentely ja luonto Elämänmäellä on antanut.

klo 21.00-22.00 iltapala.

klo 22.00 --- työskentely rituaalin rakentamiseksi jatkuu, valmistelua lauantaiaamun tapahtumaan, rakentelua luonnossa jne. En puutu tähän vaiheeseen, ohjaaja työskentelee ryhmän kanssa.

lauantai 6.10.00

klo 8.00-9.00 puhdistava rituaalisauna, henkien herätys, voiman nostatus

laulaen ja resitoiden, katajavasta seremonia,vesiseremonia.

klo. 9.00-10. oo aamupala

klo 10.oo - 11.30. Ryhmä valmistaa rituaalin Elämänmäelle ohjaajan kanssa.

klo 11.30 - 12.00 Rituaaliesitys, katajamäen asukkaat, tuottaja ja kouluttaja seuraamassa. Dokumentointi.

klo 12.30-13.00 Loppupurku ja työskentelyn päättäminen voimapiiriseremonialla. laulu, tanssi., rummutus. Hyvästelyt.

KURSSILAISTEN TYÖPÄIVÄKIRJAT

nainen 24 vuotta:

3.10-01

” Eka sessiolla mieleen jäi shamaani-tiedenaisen erittäin järjellisesti ja sulavasti esittämä ”toinen silmä katsoo tieteeseen, toinen transendenttiin”. Itselläni on samanlainen suhde näihin asioihin. En säikähdä ”outoja” kokemuksia vaan nautin niistä, uskon niihin sillä hetkellä ristiriidattomasti ja koen niitä. Silti olen äärimmäisen rationaalinen ihminen ja allekirjoitan noidan sanat siitä, miksi uskonnot ovat syntyneet.

Parasta I. session antia oli metsään meno. Löysin kaatuneen kuusen läheltä ”voimapaikkaani” ja se oli kovin kaunis. Menin sen luo ja aloin rauhassa tunnustella sitä ja päästellä ääniä. Onmneksi oli paljon aikaa, sillä lopulta sain aivan kauheat kiksit sen puun kanssa painimisesta, ja ääni tietysti oli sen mukaista, eli eiu ”itsetuotettua” vaan jotain voimakasta. Oivalsin kirkkaasti konkreettisen kontaktin, dialogin synnyttämän voiman. Sama pätee muutenkin teatteriin ja ihmisiin. Koin kuusen kanssa jopa seksuaalista nautintoa (mietin voiko tämän sanoa, mutta kait sen voi. Ehkä se kertoo antautuneesta tilastani ja kontaktin voimasta).

Kun tultiin takaisin, koin kuusen kanssa olemisen laulaessani aivan yhtä voimakkaasti kuin oikeass tilanteessa. Mietin että onko siinä kyse jonkinlaisesta transsista. Transsi ylipäätään on minusta liian mystifioitu tila tai sana.

Toisessa sessiossa oltiin kodassa. Olisin halunnut tanssia rummun tahdissapidempään, koska juuri ennen loppua minulla oli outo olo, aivan kuin humalassa, mutta ilman raskautta ja sakeutta, ja olisin halunnut rauhassa tutkia minne se vie.

Noita tuntui todelliselta myös tehdessään shamaaninhommia, eli en nähnyt sitä teatraalisena ja itsekorostavana, kuten joitakin niitä hommia suorittavia tyyppejä.

3:n esineen kerääminen oli kaikkein tympäisevin harjoitus. Siksi ehkä, että olin jo hyvin väsynyt enkä olisi halunnut nähdä ennustetta siinä, että hauraat kukkani jäivät takiaishalkojen alle. Mietin kyllä sitä sen kannalta. etä se viittaa katsojapelkooni näyttelijänä, ja että minun on jatkettava ttaisteluani sen voittamiseksi. (takiaiset tuonut ---- hoitaa dokumentoinnin projektissa, eli on videokameran takana. Näen sen siis ”silmänä” - katsojana.)

Yleisesti on vain työtä tehnyt, mukavan hullu fiilis.”

4.10.01 torstai

Aamu klo 8-9 metsässä tanssi meni hiukan piloille kun kukaan ei herättänyt minua ja ----- . Heräsimme 8.30 - ja metsään. Menin saman puun luokse, mutta tunnelma oli väsymyksen ja kiireen takia aiva eri kuin eilen. Sain aikaiseksi vain epäm,ääräistä heiluntaa vaikka koetin ottaa kontaktia häneen. Ihan fyysisesti siis.

Sisällä oli vaikeata yhdistää yuo herkkä heiluntatanssi ja eilinen eläimellinen voimakas laulu. Menin siitä aika sekaisin ja jäin toimintakyvyttömäksi (sisäisesti).

Matka aliseen kärsi katkeilusta ja nukahtelusta. Aamu-unisuuteni teki tepposet. Mutta jotain sain siitä irti silti. Pääsin helposti maassa olevan kuopan kautta kuiluun, jossa oli tikkaat. Siinä oli jokin este ja sitten se muuttui kaivoksi. Edellen tikkaat. Veden läpi uin ja sitten tajusin että ympärilläni oli sumua, eikä ole enää mittään väylää jota pitkin menen. Jäin siihen ohjeiden mukaan. Aika nopeasti siinä alkoi vilahdella joutsenten eri osia. Pää tosin oli kuin jonkin petolinnun / myyttisen eläimen. Ja nokka oli kuin puuta. Eläin pisti päänsä mun suuhun, eikä sen jälkeen kommunikoinut enää mitenkään vaan haihtui pois.

Katkeilevaa ja olin siirtyunyt johonkin vähän matkan päähän hirsitupaan, jossa ihmishahmoisia otuksia. Tajusin, että pitää palata aukon suulle. Matkalla käännähti peura tms., joka tuntui lämpimältä. Kun olin palannut aukolle, huomasin että alisen katto on betonikatto. Kelluin siinä ja nutin tilan konkreettisuudesta kunnes kuulin kutsun takaisin. paluu sujui konkreettisesti.

1. session (siis edellä kuvatun alisenmatkan) lopussa tehdyssä kiitostanssissa kohtasin voimaeläimeni (”joutsenen”) uudestaan ja lämpimämmässsä hengessä. Koskin sen höyheniin ja halasin sitä selkäpuolelta. Se ui pois hitaasti. Katselin sitä myös ja näin sen selkeämmin.

2.sessio alkoi diagnooseilla. Voimaeläimeni suostui pyydettäessä olemaan kanssani ja diagnoosin loppupuolella se antoi tulista voimaa ----:n rinnan ja vatsan päällä operoidessani. Minun ainakin tuli kuuma. Koin tarvetta kilistää kelloa hyvin voimakkaasti ja tein niin.

Hoidettavana oli outo, mukava, ehkä hieman avuton olla. Tunsin selkeitä tuntemuksia ruumiissani, ikäänkuin siirtymisiä ja poistumisia.

Päivän kolmas sessio:

Kun aloimme järjestyää hoitovenettä, en olisi aluksi halunnut osallistua siihen, koska minulla oli ongelmia suhtauta myötätuntoisesti juuri tähän hoitoon. Ajattelin että aggressioni pilaisi jotain. Pyysun taas voimaeläintäni suojaamaan minua ja turvaamaan matkani, ja se oli kanssani. Minua oli kuitenkin suostuteltu olemaan mukana, joten päätin joka tapauksesa olla. Sousin vain, en nähnyt kuin pimeyttä, lukuunottamatta ---:aa, joka kumartui veneen oikealla puolella sanomaan jollekin edessäni olevalle soutajallee jotain. Sitten tajusin, ettei se voinut tavallaan olla (totta), koska silmäni olivat kiinni ja ---- johti laivaa. Voimaeläimeni tuli jossain vaiheessa sisälleni (se on ollut suurimaan osan aikaa oranssisilmäinen ja muutenkin voimallisen ja ehkä tulisen värinen tai oloinen. Välillä se muuttuu valkoiseksi ja hauraaksi, erityisesti kun se menee pois) ja tunsin soutamisessa kasvavaa voimallisuutta. Tämän jälkeen se ui hiljaa pois ja pian matka lopetettiin. Veneen näin lopussa myös aika selkeästi. Se oli raskastekoinenja punaista lakattua puuta.

Päivän lopussa törmäsin hetken mielijohteesta vihaamieni pinnien takia isoon murheeseen, jota oli vaikea kestää tai ymmärtää. 2,5 vuotta kestäneen ihmissuhteen katkeaminen kärjistyi tuon takia. Itkin sitä hyvin lohduttomasti huoneessamme ennen saunaa. Kait tällaiset hetket pitää elää. Oli mukavaa kun juttelin noidan kanssa siitä, ja selkeni ajatus luopumisesta, ja siitä, että olen saanut rakastaa ja saanut rakkautta. (nuotiolla tehtyyn luopumis-ja kiitosrituaaliin liittyen ; A J:)

6.10. perjantai

Aluksi aamulla noita taas jutteli jotain, mutta olin niin väsynyt että en pysynyt kunnolla mukana. Sitten lähdimme hakemaan metsästä tarvikkeita voimaesineen tekemiseksi. Olin hiukan heikossa yhteydessä, enkä pystynyt noudattamaan impulssejani mielestäni, joten menin voimapuulleni ja pyysin / otin siltä oksia, palasin saliin. Tehtiin matka hoidettavan parin

(----:n) kanssa vieretysten.

Matka oli sekava, eläin ei sanonut juuri mitään. Vain kaksi sanaa sain jotenkin puserrettua hänestä: auto ja keisari / ruhtinas. Tultuamme takaisin rupesin hiukan irrallisissa fiiliksissä tekemään kummallisen muotoisesta risustani keisaria. Työ sujui varmasti ja sutjakkaasti, pysyttelin ”keisarissa”. Auto tuli mukaan antamisprosessissa, ---- sai risu-ukkonsa moottoritien päässä, ajoin sinne autolla. Tiuntuihan se hiukan epäshamaanimaiselta.

Olin hämmästynyt omasta esineestäni. se ei tuntunut hyvältä, eikä auennut (vielä?) mitenkään. Antamistapahtuma oli agressiivisen oloinen.

Session lopputanssi oli ekstaattinen ja vapauttava. Tuntui kivalta kun noita halasi meitä kaikkia.

2.sessiossa lähdettiin Elämänmäelle. Aloitettiin siellä vapaamuotoisella matkalla, mikä tuntui toimivan hyvin minulle. Alkumatka oli rentoa tunnustelua, tilan hakemista. vasta lopussa lähdin joutseneni kanssa, hän otti minut selkäänsä ja sukelsimme järveen, tulimme ylös toisessa paikassa ja lensimme vetten yllä. Ennen takaisinkutsua tulimme vuorisaarelle, jolla näin kupolimaisen pyöreön rakennelman, ehkä asumuksen, maassa metsän keskellä.

Paluun jälkeen yhteyteni henkiauttajaani oli tiivis, joskin voimia vaativa. Keskityin tarkkaan, jotta seuraisin hänen ohjeitaan, yritin ja sainkin kytkettyä oman valitsevan itseni pois päältä lähes kokonaan. Menimme mäkeä alas, sieltä tarttui mukaan varpuja, sammalta yms. Lopuksi päädyin paikkaan, joka sykähdytti. Taaskin vanha kuusi, kaatunut, jonka oksiston alla oli selkeästi paikka johon olisin halunnut jäädä. Pesä... otin siitä jo irrallaan valmiiksi olevan kuusenoksanipun mukaani ja palasin ylös neuvottomana. Noita käski mennä kysymään jäänkö sinne vai lähdenkö talolle. Joutsen näytti yksiselitteisesti sinne jäämistä ja vaikka olisin itse tahtonut lähteä talolle, tottelin. Ja sen jälkeen olin todella saumattomassa yhteydessä voimaeläimeen, sain suoria neuvoja ja käskyjä, ohjeita, joita noudatin, vaikka ne välillä tuntuivat hyödyttömiltä heilutuksilta tms. Pesä valmistui ja kun se todella oli tehty loppuun, lähdin pois.

Illalla sovittiin la-aamun rituaalista. Jape oli tehnyt suunnitelman, asemoinnit, tunsin nautintoa, kun pääsimme jo lähemmäs esitystä. Oli hiukan vaikeaa luopua kaksoissyliajatuksestani, mutta ”ammattitaitoni” turvin oli yksiselitteistä kuitenkin antautua ohjaajan idealle... Sen vain tietää, kun on 8 vuotta tehnyt, ettei tuollaisiin voi jäädä roikkumaan ja dialogista syntyvät parhaat ideat.

Näin tässäkin kävi. Jape oli oikeassa, se tuli la-aamuna Elämänmäellä selväksi.

lauantai 6.10.01

Aamulla heräsin 3 vaille 8 rituaalisaunaan. Kirosin raikuvasti koska vihaan aamuherätyksiä, varsinkin jos ne tapahtuvat ennen yhdeksiää. (Normaalisti nukun 12-13 asti) Tunnelma saunass oli uninen ja hyökyvän harras. Ihmiset tuntuivat todella jumalan jalan alle pannuilta. Henkien kouriin heti aamusta. Hämmästyksen sekaista sisäistä ulvontaa. Löylystö olisin tahtonut aiemmin pois.

Kuitenkin otin saunan niin, etten painanut itseäni väkisin vaan herättelin henkiä herkkyydellä. Olin hiljaa aina jonkin aikaa ja ääntelin vasta kun minussa antoi periksi taas jokin. Katajavihtaa jäin kaipaamaan. Se tuntui erittäin hyvältä.

Rituaaliesityksessä tehtäväni synnyttäminen jännitti jo etukäteen. Päätin käyttää Artaud:ia ja otin mielikuvikseni ”perhosia tulee suusta”. ”sisäelimet paisuvat niin, että ne pyrkivät tekemään reiän vatsaan”, ”Jalat ovat lasia ja särkyvät tuhansiksi paloiksi” ja ”hermojärjestelmän totaalinen romahtaminen”, sitä tein ihan täysillä, ja kun sattui, huusin että ”lapsi” tulisi nyt vitun äkkiä ettei tarttis enää kestää. Hm... meinasin unohtaa tärkeän mielikuvan:”pää hevosten kavioiden talloma”.

Ihmisten edessä oli vaikeata olla, kun heihin ei voinut ottaa kontaktia ja piti olla vain totaalisessa yhteydessä sisäiseen. Rituaalin jälkeen oli masentunut, epäonnistunut olo, mutta onneksi Jape kiitti ”voimallisesta synnytyksestä”, että säälittävä, epävarma näyttelijän mieleni sain oikeutuksen olemassololleen.

Rituaalin jälkeinen tila oli hyvin rentoutunut, kun jotain olisi lauennut - tai rauennut.

Yleisesti ottaen koko shamanistinen osuus jakso tuntui mielelle todella raskaalta, vaikkeivät käsitteet tai asiat olleetkaan aivan uusia. Silti olen tyytyväinen nyt, lauantai-iltana (tai yönä), sillä mielen vanuttaminen ja työn tekeminen ei ole koskaan turhaa. Rakastan teatteria.

mies 34. v

keskiviikko 3.10.01

Virppillä ja Janilla oli vaikuttava sessio aamupäivällä. Sen purkaminen paperille tuntuu tarpeetomalta. Omat vaikutelmani siitä olivat sekä hämmästyneitä, liikuttuneita että ulkopuolisia.

Annukan alkupuhe ja esittely oli virkistävä ja vapauttava. Tämä siksi että oman skeptisyytensä kanssa kamppailemiseen ei nyt kulu turhaa energiaa. Tarkoitan sitä että ristiriita kokemuksen ja selityksen, uskon ja tiedon välillä on turhaa, koska kyse on eri modaliteeteista. (Syyllistyin teoretisointiin...)

Laulut lihan hiertymisestä todellisuutta vasten..

Lauluhetki tuntui pyhitetyltä, vaikka ohjeistus ei painottanut niinkään pyhyyttä tai tuonpuoleista - päinvastoin.

Annukan henkien / voiman rummutuskutsu kodassa.

Oma kokemukseni oli hyvin pieni / hauras. Rummutus sinänsä tuntui hyvältä, mutta tietoisuus ajasta ja paikasta säilyi koko ajan. Näkömielikuva joesta kevättalvisessa maisemassa. Pelto tai muu aukea, takana metsä. Täsmälleen sama kuva kuin 1,5 vuotta sitten Mielen rajoissa (kultturitapahtuma syyskuussa -2000 Helsingin Karhusaaressa Sinebrykoffin huvilassa. Tekijä oli tahtumassa esiintyjänä ja kouluttajana Virppi Venellin, tämän rituaalidraamaprojektin tuottajan kanssa). Kuvaa ei ole näkynyt missään sen jälkeen.

3.rituaali: En aluksi hahmottanut lainkaan, mitä olemme tekemässä. Valmiin kankaan katsominen oli antoisaa, kuin projektiivinen persoonallisuustesti.. Tulkitsin itsekkäästi omien kappaleitten sijoittumista suhteessa muihin ja kokonaisuuteen. Katsoin myös meidän tulevaa prokkista. Esim. Jani (ohjaaja) on samaa materiaalia kuin minä, mutta linjamme ovat ristikkäin. Kohtaamme keskellä.

Torstai 4.10.01

Aamu. Itellä tokkurainen kipeä olo - kovin paljoa en saanut irti. Hetki metsässä oli miellyttävä.

Rumpumatka voimaeläimen luokse

Kesti kauan päästä matkaan. Ensin nukahtelin ja näin ”tavallisia unia”. Lopulta näin voimaeläimen täsmälleensamanlaisessa maastossa kuin puolitoista vuotta sitten. Eläin käyttäytyi välinpitämättömästi eikä vastannut kysymyksiini. Lopuksi se tuli nuuskimaanminua läheltä. Loppukiitostanssissa suhde oli läheisempi.

Aamupäivän fiilikset vähän haljuja, etäisiä.. ei välttämättä tunnu omimmalta jutulta.

Iltapäivällä fiilis oli aivan päinvastainen

Voimaesineen hakeminen, rakentaminen ja antaminen

Olen haluton kirjoittamaan. Olo on sillä tavalla hyvä ja tyytyväinen että kokemuksen purkaminen paperille juuri nyt ei tunnut tarpeelliselta. Olen todella vaikuttunut siitä kauneudestas, millä ihmiset antoivat lahjoja ja saivat niitä.

Henkikanootti

Olin reitinkatsojana. Tehtävä hieman arvelutti etukäteen, sillä suhde voimaeläimeen oli ollut tähänsaakka etäinen.Tuntui kuin olisin käynyt katsomassa alkureittiä etukäteen. Matka oli raskas tai voimia vaativa, mutta se ei katkennut lainkaan. Välillä

oli epävarmempia hetkiä, mutta pinnistelemällä ja ponnistelemalla sai suunnista selkeyttä, oli utelias katsomaan ympärilleen missä mennään ja välillä olisi itsekkään uteliaasti mennyt toisaalle, mutta voimaeläin neuvoi kuitenkin (aiemmin mahdotonta).

Kuvata paperille kaikkia maisemia... ne kuitenkin vaihtuivat usein laajoista tyynistä vesistä nopeisiin soliin, isoihin koskiin ja kaislan keskelle, hirvansarvi ja luu maisemista punapalorinteisiin. Kuvaus ei tyhjene paperille. Fyysinen ponnistus oli koko ajan , hikoilin ja kuolasin, välillä nytkyin ja taputin ja sätkin. Jälkeenpäin olo oli hyvin tyyni, pyhä puhdistunut...

Jälkitulkinta: Vaikken olisikaan ollut alisissa, olin joka tapauksessa muualla kuin harjoitushuoneessa. Vastuu muista ja veneestä terästi keskittymistä ankarasti. Voimakas kokemus.

Nainen , 53 vuotta

Keskiviikko 3.10-01

Janin ja Virppin samaanisessio samoin kuin eilinen hoitosauna kosketti jostain äärettömän syvältä: tunnetta on vaikea kuvata, kuin olisi tullut kotiin, löytänyt jotain kauan kaivattua ja tuttua, saapunut hetkeen, jonka ei halua loppuvan.

Ikiaikaisen kosketus

turvapaikka, äidin syli ja hoiva, josta koen jääneeni osattomaksi.

Minun sisälläni murisee ja se tuntuu hyvältä. kyyneleet valuvat vaikkei niihin liity surua. Olen onnellinen siitä, mihin elämä minua johtaa. haluan jatkaa tätä tukimusmatkaa.

Asioita, joita tällä hetkellä pidän tärkeinä huomioina ja tietoina:

-shamanismiin ei liity dogmeja

-pakottomuus, eli ei tarvitse puristaa itsestään mitään ulos

-mahdollisuus kokeilla, voin ”mennä mukaan” yksinkertaisesti päästämällä

irti ja siis myös lopettaa, kun haluan

-juuri tämä irti päästäminen tuottaa minulle usein vaikeuksia ja silloin voin ikään kuin leikkiä olevani mukana ja useimmiten silloin alkaakin jotain uutta ”niinkuin ei koskaan ennen” tapahtua.

Välillä yritän liikaa, haluan niin palavasti löytää sen kohdan itsessäni, mitä nyt on kosketettu. Haluaisin edistyä nopeasti, kokea jotain oikeasti ja kiistämättömästi”.

Minun järkevä mieleni haluaa mitätöidä kokemuksieni pelkäksi mielikuvitukseksi ja pelkään että minut ehkä suljetaan vahvan shamanistisen kokemuksen ulkopuolelle, vaikka kuinka kovasti yrittäisin.

Kysymys: ”Voiko shamanismia oppia matkimalla?”

Toinen: ”Tarvitseeko minun kokea syvältä kaikki asiat, jotta niillä

olisi vaikutusta ja tarvitseeko minun ymmärtää se vaikutus?”

Se, että tähänastiset kokemukset ovat yksinkertaisesti tuntuneet hyvältä on jo riittävä vahvistamaan haluani päästä syvemmälle siihen osaan tietoisuutta, joka tavallisesti on saavuttamattomissa. En tiedä onko minulla niinsanottuja shamanistisia kykyjä, välillä koen että on ja asetan silloin tiettyjä vaatimuksia ja ennakko-odotuksia, mikä johtaa pettymiseen. Tässä on silti hyvä olla.

torstai 4.10.-01

Aamulla metsässä kuulin karhun äänen. Se ei voinut olla kaukana meistä, koska olin siellä ennen muita. Olin uninen ja vähän pelotti, mutta minä vastasin sille ja asetuin sammalikkoon makaamaan, kuusen alle. lähdin tekemään tanssia kuusille ja sammalikolle. Tuntui mukavalta upota siihen raikkaaseen vihreyteen. Ajattelin että nyt voisi karhu ihan hyvin tulla, en pelkäisi sitä. Toisaalta tuntui, että minun karhuni olikin halunnut pysytellä piilossa, kuitenkin sen läsnäolo tuntui vahvasti.

Vähän myöhemmin näin -----:n tulevan ja menin puiden taakse piiloon. ---- seisoi ihan samassa kohdassa missä äsken olin ollut. Leikin ajatuksella, että itse olen nyt karhu ja silloin koin entistä vahvampana yhteyden luontoon.

Tulin metsästä täysin virkeänä.

Matka:

Turvallinen kokemus. Voimaeläin mukana lähes koko ajan. halusin nähdä myös erään toisen eläimen ja siitäkin tuli häivähdys.

Olin pimeässä ja koskettelin eläintäni, silti suurta läheisyyttä ei syntynyt. Tunsin myös käyväni ylisillä, jonne voimaeläimeni minut lähetti ja odotteli sen aikaa alhaalla kapeassa kallion halkeamassa.

Aina välillä koin olevani tässä huoneessa, mutta en halunnut vielä palata.

Hoitovene:

En kyennyt olemaan täysillä mukana siinä, että kyseessä oli hoito. Tietoisuus -----:sta (joka käsitykseni mukaan ei ole sairsa) oli liian vahva.

Yhteistunne muiden hoitajien ja soutajien kesken oli silti vahva ja elin siitä. Välillä kuvittelin ----:n tilalle jonkun muun: kalliolta pudonnut pikkulapsi tai kuolemansairas isoäiti.

Välillä vähän lössähdin ja sitten taas aloin laulaa ja soutaa kovempaa. Kuvittelin järven, jonka rantaa pitkin soudimme, jylhiä kallioita ja pieniä saaria. Sitten näin karhun rannalla. Se lähti uimaan ja ikäänkuin johtamaan meitä. Pyysin siltä apua, sillä minua alkoi vähän harmittaakin.

Karhu ui sitten aivan vieressä ja välillä sekin souti.

Aloin vähitellen yhä enemmän siirtyä oman mieleni sisään. Tiesin, että yhdessä olemme vahva joukko ja että soudamme yhteiseen päämäärään. Hoitoa en koe antaneeni. Pikemminkin kokemus oli yhteys muihin soutajiin, yhteisen prokkiksen liikkeellelähtö.

Perjantai 5.10.-01

Aamulla ennen aloittamista hain voiman metsästä. Siis olo virkeä.

”Liminaarinen (vain liminaalinen?) tila” ja sen sietokyky:

Oli hyvä tajuta, että siinähän sitä ollaan, se ei ole este eikä myöskään pääsylippu. Jonkinlainen valmiustila mihin suuntaan vaan. Mukava lähtö tälle päivälle.

Lahjan hakeminen:

Otin ensimmäisen esineen, joka veti puoleensa.

Matka oli vähän sumea, mutta sain hyvät ohjeet ja niitä oli ilo noudattaa. Tärkeä elementti oli tuoksu, jonka halusin lahjoittaa.

Lahjan antaminen oli vahva tilanne. Tiesin että tein mitä piti tehdä ja tiesin että auttajia oli läsnä. Sain itsekkin hyvin paljon, sekä antaessa että saadessa.

Elämänmäki:

Minun matkani oli ihan pieni, oli vaan mukava rummutella. päällimmäiseksi nousi halu mennä metsään ja kokonaan sammaleeseen pukeutunut karhu ja luonnon kauneus, hiljaisuus.

Lähdin kävelemään, haistelin ja katselin odotellen ohjeita. Tuli mieleen kruunajaiset ja sammalkruunu. Sitä rupesin rakentelemaan.

mies, 23 vuotta

Rituaaleista joita teimme

Minulla on vaikeuksia suhtautua luontoon samanistisen käsitteistön kautta. Todellisuuksien välinen hankaus tulee esiin koskettaessani puuta niinkuin aina ennenkin. Annettu tehtävä sekoittaa luontosuhdettani, miten suhtautua puuhun, tuuleen, järvenselkään? Kun yritän eläytyä, laulaa, tanssia, koskettaa, se tuntuu väärältä. Elämää, joka puissa on voi vain hienovaraisesti, hiljaa ja täysin käsittämättömällä tavlla aistia. Huomaan yrittäväni inhimillistää luontoa, yritän siirtää omia ominaisuuksiani luonnon objekteihin. Annettuja tehtävänantoja noudattamalla kommunikointi tapahtuu minun itseni ja minun itsestäni puuhun siirtämieni ominaisuuksien välillä. Dialogisuus puuttuu, en kommunikoi vaan prosessoin itseäni. Tämäkin on tietysti tärkeää, mutta juuri nyt haluan viestiä, rtakentaa todellista yhteyttä itseni ja ympäröivän maailman välillä.Haöuan pitää luonnon käsittämättömänä. En halua kahlita sen ominaisuuksia mihinkään järjestelmään. Samoin haluan uskoni ja sisimpäni säilyvän mysteereinä. Minulla ei lopulta ole halua kuvailla näkyjäni, ei muille eikä itselleni.

Minulla ei ole halua tiedottomaan transsiin, sellaiseen rajuun ja toimeliaaseen matkaan, jota olen nähnyt täällä tehtävän. Toisaalta uskon rituaaliteatteriin ja rituaaleihin eheyttävinä kokemuksina. Rituaalin ydinsisältö minulle on ryhmän yhteinen voimakas liieke ja päämäärä. En halua rituaalissa sulkeutua itseeni, tahdon jatkuvasti aistia yhteisen hengen liikettä! Tämä kollektiivi on se elementti, mikä minulle on tärkeintä elämässä ja teatterissa. Yhteinen rituaali pelastaa masennukselta ja yksinäisyydeltä. Minulle dialogisuus on sittenkin ihmisten välistä. Luonto vastaa omalla tavallaan, sitä kuulee parhaiten ilman käsitteitä. Mutta ihmiselämässä ja teatterissa tapahtuva kommunikointi, teatteri tilanteen ihme on meidän ulottuvuuksissamme.

Veneparannus:

Meloimme treenitilan lattialla, paransimme ----:aa. ---- oli keskellä. Lauloimme intiaaniöaulua, tuntui kuin olisin jälleen joutunut leikkimään minulle tuntematonta leikkiä. Estetiikka ja sävel vieras, yritin paeta Tiurajoelle. Suljin silmät, tartuin puiseen melaani, olin ----:n kanssa vihreässä kanootissa.

Miksi minun piti laulaa, vieraalla äänellä, vierasta sävelmää. Nyt vahvistuu ajatus siitä, että samanismi on lopulta minulle vierasta. Minun suhteeni luontoon, elämääni ja ihmisiin on jo olemassa sellaisena kuin olen sen oppinut. Uskoni on jo löytänyt muotonsa. Rukoukseni sanat ovat jo olemassa. Minua ei kiinnosta oppia jotain uutta kulttuuria ja uskomusjärjestelmää. Se, mitä teimme oli kaikua jostain aidosta ja menneestä. Samanismi kiinnostaa kulttuurihistoriallisesti, ei elämänsisältönä. Eläimeni on vahva arkisuudessaan. Se mitä täällä kuulen ja opin ei kuvaa minun alista maailmaani! Saisinpa olla rauhassa!

Lahjan anto:

Aikaisempiin harjoitteisiin liittynyt torjunta katosi, kun mukana oli teatterillinen elementti ja improvisointi tuntui sallitulta ja samanismin maailma toimi välittäjänä toisesta välittämisessä. Samanismi ei ollut itsetarkoitus vaan improvisaation alkusysäys. Sen puitteissa vaikutta olevan mahdollista etsiä aitoa ja rehellistä mutta silti draamalistaja teatteritaiteellista ilmaisua. juuri tätä teatterista puuttuu: lämpöä, inhimillisyyttä, toisesta välittämistä ja hoidollista ulottuvuutta. kumpa esiotyksemme sisältäisi jotain tällaista. Antamisen rituaali, teatterin tekijt antavat katsojille valmistamansa esityksen kautta rituaaline. Katsoja on lahjan vastaanotaja, todistaja. Esityksestä tulee anatmisen ja saamisen juhla, yhteinen kokemus. Upeaa!

nainen, 21 vuotta

-----: ajatuksia ja kokemuksia

ensimmäinen päivä:

Lähden metsään etsimään ääntä. Polvistun sanmmalmättään äärelle. pysähdyn. Olen läsnä. Aistin.

Ääni alka muodostua minussa. Kuuntelen. Mättään henki kehottaa minua antautumaan syvemmälle ja kuuntelemaan tarkemmin, levähtämään hetkeksi. Vaivun mättään uumeniin, jossa ääni syntyy matalana, huokuvana ja tasaisena.

Huoneessa kaikki tekevät omaa löytämäänsä ääntä / laulua. Lopulta äänet ikään kuin sulautuvat yhdeksi.

Kodassa:

Rummutus rauhoittaa mieleni. Tila syvenee. Syntyy hiljaista laulua.

Kolme kasia lakanalle. Kukin antaa palasen itsestään. Muodostuu kokonaisuus, näky tulevasta.

Toinen päivä:

On helppo palata samaan paikkaan, josta etsin edellisenä päivänä ääntä. Liike muodostuu helposti ja on jotenkin saman kaltainen kuin mättään ääni.

Matka aliseen:

Menen luolan aukosta sisään. Matkaan tunnelissa kunnes tulen kammioon. Siellä on nuotio. Pyydän saada nähdä voimaeläimeni. Minulle ilmestyy useita eläimiä, yksi niistä erityisen voimakkaana. Kysyn onko hän voimaeläimeni. En saa selkeää vastausta, mutta eläin antaa ymmärtää olevansa aina läsnä tukenani ja turvanani. Kiitän ja palaan samaa reittiä takaisin kuin ---- (epäselvä sana).

Parantaminen:

Tekeminen tuntuu luontevalta. Helistin auttaa keskittymään ja yhteys voimaeläimeen muodostuu vahvaksi.

Venerituaali:

Tunnelma on hyvin harras ja voimallinen. Kaikilla on tärkeä tehtävänsä. Enimmäkseen olen ajatuksettomassa maailmassa soutamiseen ja laulamiseen keskittyneenä; mutta välillä eteeni ilmestyy kiviä. Voimaeläimeni on läsnä hetkittäin. Laulun ja rummutuksen loputtua koen, AISTIN keskellä värähtelevän suuren energian. Olo on hieman (epäselvä sana) mutta rauhallinen.

nainen, 26 vuotta

03.10.01

Ensimmäinen päivä Annukan kanssa:

Päivällä voimapaikan hakua metsässä ja dialogia luonnon materiaalien kanssa. Laulu syntyi ”hiertämisestä” puuta vasten, mutta lopullinen yhteys muodostui puun vieressä olevien supilovahveroiden kanssa. Tuntui että sienet lauloivat kanssani. Purimme jokaisen kokemukset laulamalla yhdessä. Yhteisyyden tunne oli voimakas.

Iltapäivällä olimme kodassa ja teimme pienen rumpumatkan nuotion ympärillä. Voimaeläimeni ilmestyi minulle ja tunsin kuin kauan kateissa ollut ystävä olisi löytänyt minut, tai minä hänet. Rituaali oli kaunis, kun laitoimme kasvimme kankaan päälle. En kuitenkaan nähnyt kankaalla kovin selvästi mitään.

4.10.-01

Paransimme toisamme pareittain helisitmen ja laulun avulla. Potilaana tunne oli paikoitellen todella voimakas. Tuntui kuin iho olisi kiehunut ja toisaalla väreillyt kylmänä ja lämpimänä. Olo oli vähän pelottava. Parantajana tunsi lämpötilaeroja, mutta olo oli vähän epävarma.

Hoitokanootissa yhteisön voiman tunne oli voimakas. Hoidin oman tehtäväni soutajana niin hyvin kuin pystyin. En lähtenyt matkalle, mutta tunsin paljon voimaa. hetkellisesti voimaeläimeni ilmestyi minulle uimaan viereeni ja kannustamaan.

Vaatepalan uhraus illalla puron äärellä tuntui etäiseltä. Riitti oli kaunis.

Voimaesineen antaminen:

Sain voimaeläimeltäni kullanarvoiset ohjet esineen käytöstä. Oksan luovuttamishetkellä läsnä SUURI VOIMA. Vahva yhteys hoidettavaan. Sanaton vuorovaikutus. Automaattisesti tiesin miten tulee toimia. HENGET KESKUSTELEVAT, SIELUT KOSKETTAVAT TOISIAAN. Esineeni on kuin siipi, joka yhdistää ja tuo keveyttä.

Lahjan / esineen saaminen:

Haistan sammaleen tuoksun. Sen pehmeä elementti hoitaa sydäntäni. RAKKAUS YMPÄRILLÄNI, LÄMPÖ SIELUSSANI. Vihreys rauhoittaa. Möykyn olemus tuo toivoa ja intohimon pilkahduksen.

Elämänmäellä:

Voimaeläimeni opastaa minut kotaan. Näen itseni siellä tanssimassa. Kädessäni on oksa. Tanssi muuttuu villiksi. Syntyy mumisevaa laulua. Ikään kuin sulaudun voimaeläimeni kanssa yhdeksi. Rummutus lakkaa. Palaan takaisin.

Lähden metsään etsimään oksaa, jonka näin. Hetken käveltyäni

löydän sopivan. Kysyn vielä voimaeläimelötäni oksan tarkoitusta. Hän sanoo oksan olevan juuri se mitä etsinkin ja ettei oleva ole mikä tahansa oleva.

Myöhemmin minulle selkiää miten oksaa tulee käyttää. Lisäksi saan ohjeen laittaa mutaa naamani.

Käärmeen syntymä:

Laulu toimii kantavana voimana. Vaikka tekemiselle on annettu raamit, läsnä vapaus. YHTEYS LUONNON HENKIIN. Yhteys, vuorovaikutus muihin ryhmässä oleviin.

nainen 21 vuotta

Harjoituspäiväkirja shamanismi- työpajasta

3.10.-01

Sitten mennään metsään. Haetaan materiaalia ja aletaan laulaa ja hiertä ityseä sitä vasten. Löysin puron, joka solisi niin kovaa, että piti laulaa yli. Kyllä sitä ääntä syntyi mutta jotenkin ärsyyntymisen kautta.

Tulimme sisään ja aloitimme yksitellen laulun. Lauluista syntyi vellova äänimassa, joka yllättävän (tai ei) harmonisesti soljui yhteen.

Sinänsä huvittavaa että kuvittelemme kokeilevamme SHAMANISMIA ja vetäjä tulee romuttamaan kaiken. Minulle on siis nyt asennevamma, mutta sehän ei ole mitään uutta.

Kodassa, tulen loisteessa Annukka laulaa ja tanssii ja kutsuu voimaeläimensä paikalle. Tanssin. Liike liikuttaa. Ääni tulee. Eläimiä ei näy. ---- nauraa ja meinaa kaatua nuotioon. Tanssimme rummutuksen mukana ja joillekin se on paljon. Nyt tulee vettä ----:sta ja taivaalta.

Haetaan kankaalle kolme sama asiaa. Laitetaan jokainen vuorotellen kankaalle yksi esineistä kerrallaaan. Lopputulos eli asetelma on ryhmä. ”Jokainen voi löytää opastrusta tuleville päiville katsómalla kangasta.” Lopuksi purteaan päivän tapahtumat. Kun sanon että kiukuttaa, saan miettiä haluanko jakaa sen ryhmän kanssa. no sanon sitten, mikä A:n (Annukan) tieteellisyyslöpinät. Muut kokivat ne virkistäviksi.

4.10.-01

Tanssia elementille / materiaalille, jolle eilen lauloi. Menin puron luo, joka edelleenm solisi. Oli hankala liikkua tai saada impulssia, kun ei ollut fyysistä kontaktia elementtiin, en siis viitsinyt rypeä purossa. Syntyi kuitenkin eräänlainen itsensä pesemistanssi.

Voimaeläimeni on edelleen haussa. Eilen tekemämme rituaalit antoivat kuitenkin materiaalia esitykseen. Laulu ehkä alkuun. Yksitellen esiintyjät astuvat esityksen maailmaan tuomalla oman laulunsa yhteyteen.

Ensin ryhmän muodostus / puhdistusrituali helistämällä. Sitten toimme aamuiset tanssimme yhteen. Yksitellen menimme piirin keskeille ja kehitimme tanssejamme. Jossain vaiheessa lisäsimme myös laulun. Toiset kokivat yhtenäisen olion, minä olin erillinen.

Rumpumatka aliseen. Olin odottavainen, varmaan liiankin, sillä tuntui etten päässyt oikein minnekään, Jollain tasolla minusta tuntui, että hirvi olisi voimaeläimeni, mutta mitään todistetta en ole siitä saanut. elkään, että viime päivinä näkemäni hirvi (hirvet) on vain suurta halua nähdä se. Matkatilanne jäi jotenkin epäselväksi. Lilluin Kelujoessa, kamppailin mudassa, mutta en päässyt matkaan. Olin varmaan liian tietoinen. Loppuhyvästelyssä ja kiitoksissa silittelin kyllä hirveäni. Ehkäpä ystäväni on myötämielinen.

Ensin helistämis(rituaali) pareittain.

Paransimme ----:n kanssa topisiamme voimaeläimiemme avulla. Koin tuntevani kuumaa ja ja kylmää, energioita -----:ssa. Se tuntui hyvältä. Sitten teimme henkikanootin ----:lle. Minä olin taas helvetin tietoinen itsestäni. Minun tietoisuuteni ei taida venyä mihinkään. On ulkoinen olo. Muut ja minä - ei mitään minä-.sinä suhdetta. ----:lle taisi tulla apua, onneksi. Jotain saaria näin ja mielikuvia suuresta kirkkovenestä.

Henkiveneen purku:

---- olio saanut voimallisia näkyjä venettä ohjatessaan tai siis reittiä hakiessaan. Samoja elementtejä, joita Virppi oli saanut hoito-ohjeiksi. Minä jaoin oman mitättömän kokemukseni ja sain palautetta, että joskus on vielä minun aikana. Täytyy oppia päästämään irti ja vain katsomaan. Vain sitä

kautta näkee.

Lopun kiitosrituaalissa poltimme palan kangasta jokainen. Läsnä olivat tuli, vesi, maa ja ilma. Ymmärsin että tottakai vesi sammuttaa tulen, koska ne ovat vastakkaisia elementtejä.

5.10.-01

Puhdistavan laulun jälkeen haimme ulkoa ensimmäisenä vastaantulevan esineen (tiilenpala), josta tarkoituksena oli tehdä voimaesine parille. (-----:lle) Sitten teimme patjapötköttelymatkan, jossa haimme toko-ohjetta voimaesineelle. Yritin kysellä hirviystävältäni, ei mitään reaktiota. Loppuvaiheessa näin kuitenkin hailakoita näkyjä ristikkäin olevista kepeistä, joten vpoimaesineestä tuli tällainen (kuva). ----- antoi minulle vuollun halon. Hän painoi sitä voimakkasti oikean rintani alapuolelle, kuin irrottaen. Sitten hän painoi päänsä samaiseen kohtaan ja helisteli halkoa. Minä nousin istumaan, sain halon käsiini ja huomasin että samainen hämähäkki, joka tuli tiilen mukana sisälle, oli ----:n antamassa voimaesineessä. Sattumaa?? Jotain yhteistä tapahtui, sillä näin ”matkallani” myös lastuja, jotka olivatkin ----:n antamassa esineessä.

Rumpusessio Elämänmäellä:

Aineksien haku rituaalia varten. Saan laulun,kuusia ja symbolin, ”Rajan takana tie, rajan takana tie. Kiven päällä polku, kiven päällä polku.” (+ symboli jota käytettiin rakenteellisena tekijänä lopullisessa rituaaliesityksessä).

Ihmisten matkalla (rumputransimatkalla) saamista elementeistä ja ohjaajan visionäärisestä matkasta saaduilla aineksilla ja rakenteellisilla ratkaisuilla muovattiin esitys ”Käärmeen synty”.

6.10.-01

Aamusauna oli outo kokemus. Vielä nukuksissa, aamuäreänä kokoontua laulamaan saunan pukuhuoneessa. Riisuutua alasti. Kulkea jonossa vastaanottavaksi katajalle. Valtava väsymys. Annukan löylyn hengen nostatuslaulut tunkeutuivat luihin ja lihaan.

Rituaaliin lähdin levollisin mielin. Rakenne oli selkeä ja toimiva, elementit puhtaita. Suhteessa valmistaviin harjoituksiin esitys oli kokemuksellisesti erilainen ja niin hyvä. Kyseessä oli esitys. Varsinkin suunnitelmien vastaisesti tapahtunut hiljaisuudessa synnytyksen seuraaminen oli erittäin voimakas hetki. Huipentumana syntymän huuto ja viimeinen kouristus ennen lepoa.

nainen 2? vuotta

3.10.-01

Virppin ja Japen shamaanisessio kiehtoi mua suuresti. Olin odottanut voivani todistaa sellaista omin silmin. Esitin hiljaa mielessäni Vishnulle rukouksen toivoen hänen siunauksellaan session onnistuvan erinomaisesti. Ei etten uskoisi shamanismin toimivan Virppille ja Japelle ilman mun uskin mukaan jumalan apua, se oli mun tapa ottaa sessioon konkreettisesti osaa. Ja se kaikki näytti juuri sellaiselta kuin olin ennen kuvitellutkin. Meillekerrottiin että he pyysivät henkiä suojelemaan / auttamaan / opastamaan produktiotamme. Kaikki se tuntui minusta järkeenkäyvältä ja ennenkaikkea hienolta. Nämä on niitä pieniä suuria asioita joiden avulla jaksan elää tässä meidän käsittämättömässä todellisuudessa.

Sä lähetit meidät metsään: Juuri kun olin löytänyt sieltä harmonisen paikan siellä istuikin ----. Meistä oli eilen tullut, olimme lähestyneet, mitäköhän meidän välillä olisi? Toi tyttö tuosa, en tervehtinyt, jatkoin vielä hetken matkaa. Vastassani seisoi äidillinen puu joka selvästi valitsi minut. Aivan kuin puu olisi muistuttanut minulle vanhasta sananlaskusta: ole näyrä ja joustava kuin ruohonkorsi ja kärsivällinen kuin puu. Ja minä halasin sitä puuta, lauloin sille tunteeni. Ohi korvani kuulin ----:n laulun, se oli hyvin samankaltaista kuin omani ja hämmästyksekseni löysin tuon tytön puun juurelta. Kun me myöhemmin laulettiin yhdessä, me oltiin se metsä ja sinä kiersit ja kuuntelit meidän laulua.

Välihuomio: Lounaalla oli PAHAA ruokaa ja olin suuressa kiusauksessa tarttua makkaraan ( Miksi yrittäisin olla hieno vege jos himoni on kerta muuta.)

Kota: Odotusta, KOSKA MÄ PÄÄSEN NÄKEMÄÄN HENKIÄ ?

Kun tanssin nuotion ympärillä tunsin pientä virran heilutusta, en kuitenkaan tarkastanut johtuiko se heiluvasta maasta! Jos olen inho realisti mun on myönnettävä että olen kateellinen ----:lle, saman aikaisesti olin hänen puolestaan iloinen, pidin häntä ryhmän heikkona lenkkinä... Enää en ole samaa mieltä.

Lakanaan suhtauduin kuin tarot-kortteihin, ne kertoo katsojan oman intuition tai tarpeen mukaan miten pitäisi toimia tai mihin pitäisi kiinnittää huomiota.

Mulle ne merkitsi rappusia / tikapuita joissa on yksi koetin kompastuskivi mun edessä johon löytyy monta eri ratkaisua sen jälkeen tieni on avoin ja voin sen itse rakentaa ja suunnata. Mahdollisuudet ovat auki.

Tänään oli hieno päivä ja se kului muutamassa tunnissa.

Matkalla voima / henki eläintä tapaamaan:

Oletin automaattisesti sen on oltava susi. Joskus lapsena olin sellaisen nähnyt ja samaistin itseni yksinäisenä vaeltajana varovaisena tarkkailijana kylmällä läpitunkevalla katseella.

Alas maahan oli vaikea päästä. Vastaan taisi tulla tonttuja jotkut närkästyneinä kun olin heidän reitillään, joku ihmeissään että ----:ko se siinä. hain sisään menokoloa paikasta jossa lapsuudessa suden olin nähnyt. Kun tunsin olevani oikeass maassa istuin kivelle rotkuon viereen. Kauempana oli hirviä he katsoivat minuun ja ampaisivat juoksuun mukana heillä taisi olla hevonen. Tunsin kylmän kuonon kainalossani (Susi katsoi minua hetken ja käänsi katseen oikeaan, korvat luimussa, yritin kysyä: oeltko sinä minun henki eläimeni ) susi astui pari askelta pois. Syliini hyppäsi söpö jänis, vaalean harmaa. Susi kellahti koiramaisesti jalkoihini rapsutettavaksi, jänis vierelläni. En saanut kummemmin selkoa miltä maisema näytti. Tunsin upottavani käteni suden turkkiin. Ssamassa huomasin... ratsastamassa sewn selässä vinhaa vauhtia läpi metsän jänis laukaten vierelläni oikealla puolella. Yht äkkiä susi hyppäsi rotkoon. Se vähän jännitti mutta luotin ettei susi hyppäisi ellei tietäisi selvityvän ja jostain ilmaantui maa suden jalkojen alle. Jänis puikkelehti vasemmalta. Muuta en muista.

Kun kiitimme ringissä oli molemmat susi ja jänis leiritulen ääressä. Sanoin molemmille erikseen kiitos ja ne ampaisivat juoksuun.

HOITOVENE / SOUTU

Se että mä olin soutaja oli ehdottomasti paras ratkaisu. Tunsin että me teemme yhdessä tätä. Virta vaihteli leveästä kapeaan. Rauhausesta maastosta puiden suojaan. Välillä taisi olla palavia kokkojaksin meidän vieressä: Muistin neuvon, jatka vain soutamista, Aika ajoin näin suden jouksevan oikealla puolellani. Välillä se pyaähtyi ja tarkkaili ympäristöä kun jänis joi virran vettä.... jaa ensin joi kyllä susi ja jänis piti vahtia. Jossain vaiheessa jänis oli sylissäni, minä olin tainnut varata voikukan lehtiä sille syötäväksi. Jänis katsoi minua suoraan silmiin vain hetken ja jouksi sitten oikealle. Jossain vaiheessa veneeltä tuntui lahoavan pohja aivan kuin tiivisteet olisivat liuenneet virran mukana. Susi hyppäsi viereemme uimaan. Suurimman osasn ajasta keskityin soutamaan. Kun minua alkoi väsyttää päätin laulaa vielä kovempaa. Yritin huutaa: oletteko te molemmat voimaeläimiä, kumpi teistä on minun voimaeläin, en saanut vastausta. Luulen että minä itse olen se susi?

torstai 4.10.-01

Näin aamulla kovin materiaalista unta. Selvästi asioiden järjestelyunta josta totesin heti herättyäni olinpas minä siinä unessa kaunis. Sitten kun menin metsään puutani tervehtimään mieles´säni pyöri vain eilisillan ystävieni hömppä kertomukset. Mut valtasi oman riittämättömyyden... masennus. Soimasin itseääni siitä etten puhtain mielin osannut tulla metsään vaan ajattelin typeriä kuka sekoili kenenkin kanssa... juttuja ja sen jälkeen soimasin itseäni siitä että soimaan itseäni niin paljon! Höpsö minä. Oma tyytymättömyyteni kohdistuu karkeaan käyttäytymiseeni, epäsosiaalisuuteeni, siihen etten tunne olevani erityisen erikoinen / lahjakas: osaan vähän kaikenlaista eikä mielenkiintoni jaksa pysyä missään tarpeeksi pitkään jotta kerkeisin kehittyä edes lähelle niin superhyväksi kun soisin olevani.

En ole hyvä / puhdasmielinen, mieleni tekee: varastaa, valehdella, laiskotella, ylpeillä, hienostella. Toki annan harvoin itselleni periksi toteuttaakseni mitä mieleen joulahtaa. En myuös oikein jaksa välittää muista ihmisistä, pidän heitä monesti typeryksinä kun he eivät mielestäni yritä tarpeeksi kehittää itseään. Ja sitten huomaan, he paljastavat itsestään sellaista fiksuutta jota en ollut nähnyt heissä saati itsessäni. Olen typerä kun halveksin heitä. Eilisessä ennustuksessa ---- asetti ruusunmarjan ----: koiranputken alle suojaan. Ei ole heikkoutta joskus ottaa toisesta suojaa... ---- kysyikin aamupalan jälkeen onko minun hyvä olla? Lepäsin hänen kainalossa ja vastasin: Mun on nyt hyvä olla, mutta mun mieli on paha omasta itsestäni. Totesin vielä, niin olen aina elänyt itseni kanssa ja niin tulee varmasti jatkumaankin.

En malttanut sulkea silmiäni kun helistelit. Halusin tarkkailla ja opiseklla jokaista liikettäsi. Kun vihdoin suljin silmäni mun mielessä sun helistimestä satoi vesipisaroita (vaaleansinisiä) joilla oli kultainen hehku. Mun kohdallani tunsin lapaluiden välissä ryöppyjä. Ne taisivat huuhtoa pois pahaa mieltäni.

perjantai 5.10.-01

Heräsin aamulla hymy huulillani: Mitäköhän kivaa me tänään tehdään? (Voi kun me askarreltais.)

Ja niinhän me askarreltiin. Pihalta löysin kävyn. Kuvittelin heti mielessäni kuinka teen siitä hienon riipuksen. Käydään vierekkäin makaamaan. Rumpu soi, olen harmaassa ”ulottuvuudessa”: hei kaikki metsän henget, voimaeläimeni, Vishnu. ---- täällä, Olen tekemässä voimaesinettä ----:lle, en tiedä mikä hänen vaiva on enkä itse osaisi sitä parantaa.. Olkaa hyvät ja auttakaa minua luomisessa. Olen valinnut kävyn. (Kuvittelen kävyn suoraan eteeni sille harmaalle taustalle) sekunti kaks ja kävyn reunoilla on kepit jonka varassa käpy pysyy narujen avulla. Loppuaika kuluu minun tarkastellesssa miten narut on solmittu, mieleeni tulee kuinka ---- istuu pihalla mietteisiinsä uppoutuneena -katse kaukaisuuteen... Tulen takaa ja asetan kapineen hänen silmiensä eteen: laita eri arvoiset asiat elämässä eri lokeroihin ja näe kuinka ne tukevat toisiaan.

Kun rummutus loppui ehdin juuri ja juuri kiittää kun olin jo takaisin tässä huoneessa. En olisi uskonutkaan kuinka hienoja loitsuja me osataan tehdä! Ihan täysin tarkkaan en jaksanut joka loitsua seurata, keskittymiseni hieman herpaantui, en malttanut odottaa oman laahjani antoa.

----- asettelee mut isatumaan huoneen nurkasta nurkkaan agressiivisesti, kapine edellä tuo sen mun luokse. Mun täytyy vain vastaanottaa. Olen hämmästynyt kuinak monimutkainen minun lahjani (saamani) on.

Elämänmäki

Neuvo itselleni: Älä anna omien käärmeiden viedä... päästä ne vapaaksi syntymään uudelleen.

Antakaa minun löytää oma korteni rituaaliin. Minulla on lainahelistin jolla kalkutin joka suuntaan, kivenkoloihin, puiden latvaan. Helistin ei selvästi ollut oma. Minun teki mieli löytää mustikoita, joita vaanin kuin

peto saalistaan, mieleni teki mennä syvemmälle metsään mutta annoin rummun kutsua minut takaisin ryhmään. ”Lähtekää omaa tahtianne matkalle rummun opastuksella. Minun ei tehnyt mieli sulkea silmiä, halusin hypätä pöydälle ja päästää eläimen ulos itsestäni. En ollut kosketuksessa voimaeläimeeni.

Löysin itseni primitiivisestä transsista, pöydältä hyppään penkille, penkiltä pöydälle ja maahan möyrimään. Märkä sammal ei tuntunut ikävältä. Mielessäni välähti eri kansakuntien tanssist, intohimo joka liikuttaa tanssijan kehoa. Vasara jolla voi hakea liikkeen suuntaa, tasapainoa ja rytmiä. Huh, tulihan hiki. Rituaalitarvikkeita hakemaan: ja ei kun metsään. Tunnustelin useita keppejä joista yksi ei mitenkään erityisen kaunis vain sattui jäämään käteeni. Kuljin jyrkkää alamäkeä aika pitkälle. Silmiin osui pari mielenkiintoisen näköistä kääpää. Potkaisin yhden irti. Minulle tuli kylläkin paha mieli ja olenhan minä näitä jo muutaman repinyt irti -- ja palautin sen käävän maahan, pyysin anteeksi vaikka tiesin käävän maassa kuolevan ja tekoni olevan anteeksiantamaton. Itsekäs ja tuhuava on minun ihmismieli. Takaisin paluussa totesin: ai niin saniainen tosiaan kasvaa märässä. Molemmat kenkäni veden upottamina. Olisihan minun tämä pitänyt tietää.

Kotimatkalla eksyin muutamaan otteeseen. En ollut seurannut reittiä tänne tultaessa. Tieltä löytyi kohmeinen koppakuoriainen jonka luulin jo kuolleen: vien sen ----.lle lahjaksi osoituksena etten enää pienelijöitä pelkää. Myöhemmin kävi toteen molemmet väittämät...Tieeltä taskuunmi tuli mukaan myös katkennut kivi. Loppuilta mieletöntä levottomuutta perjantai-illan huumaa hysteeristä naurua.

En meinannut saada yöllä unta, mielen järjestelyä puolitoista tuntia.

lauantai 6.10.-01

Mukana olijana tarkkailija. Viimeinen shamaan opetuspäivä. ”Voi, en ottanut eilisestä tarpeeksi kunnolla, päivät valuvat hukkaan”

”Viisi minuuttia aikaa olla saunalla”... Ääni tuntuu takertuvan kurkkuuni. Saunassa suraan tarkkaan joka sanaasi. Katajavihta tuntuu hyvältä iholla, jokainen meistä vihtoo vuorotellen vierustoveria...

”Naisten nauravaisten henget vahvistukoon--- Kiukaan kiukkuisen kihahdus- löylyhengen löyhähdys - karhun kohdun kohahdus. Kissan kiiman kipakkuus...” JOHAN KEHO JA MIELI HERÄS, JA ÄÄNI!

Matkalla Elämänmäelle vielä harjoitellaan laulua. Suhteeni papittariin muuttui selvästi, tunsin itseni soturiksi. Tehtäöväni oli heitä suojella, mitä suurimmalla kunnioituksella. Tosin palkkasotureidn uskollisuus on aina ostettavissa. Ja soturia saattaa salaa palvella omaa tarkoitustaan.

Rajan takana tie

rajan takana tie

Kiven päällä polku

kiven päällä polku

Kannoin ensimmäisen kerran soihtua jolla johdin käärmeen kulkua. Olin saanut mitä hienoimman paikan esittää tanssini - taivaspaikan. Kumarsin joka suuntaan ja osoitin kunnioitustani papittarille. Toinen heistä oli asettanut rituaaliesineensä tanssikorokkeeni kulmalle. Juuri hänelle kerroin soturikokemuksestani. ---- oli otettu. Tanssijat - taivas - maa - keho - henki - papittaria - synnyttäjä - käärme - rummuttaja. KÄÄRME TULEE, MERKATAAN MASKILLA, KUOLEE SYNTYÄKSEEN UUDESTAAN , KRUUNATAAN.

Tanssiessani kiinnyin suuresti vasaraani. Sain sen kanssa voimaa ja kauneutta. Uhrasin sen tuleen mutta kun tuli ei heti ollut niellyt sitä ... kävin pelastamassa vasarani.

nainen 23 vuotta

Todellisuutta vasten hiertyminen

puhdisti ja leijutti lauluun ja

liikkeeseen kuin tuuli joka

heiluttaa naavaa puiden oksilla.

Rummun ääni, laulu jatanssi

Tulen loimu ja lämpö puhdisti

ja rakasti ja uikutti, nostatti

vei kauas ja niin lähelle niin

tuttuun ja turvalliseen, niin

tuntemattomaan ja pelottavaan

Rakkaus voitti pelon ja

syvyys / rumuus alisti pinnan (ja kaikki asettui kohdalleen)

jonka alta löytyi tuo taivaallinen

onni ja autuus. rakkaus

Niin kaunis on tuo maa.

Kuin kukka tai marja.

Ruusun marja.

Yksin.

Toisten kanssa. Alla. Päällä.

Yhdessä Voimaa ja Valoa.

Valoa ja Voimaa

Paraneminen terve - sairas - opettajat

halu parantua

Kiinnittyminen - halu

Luopuminen

Uhraamisenvaikeus

Piintynyt lika

Ärtymys

Loukattu, satutettu, pieni lapsi

itkee omaa ymmärtämättömyyttään.

Aika, kiire, hoputus

Yhdessä ei yksin.

Yksin vaika yhdessä.

Jokaisella on omat ongelmansa.

Pelko synnyttää suvaitsemattomuutta.

Ei väkisin - ei väkivaltaa.

Rakkautta

Ei kiirettä

Vähempi parempi kuin enempi huonompi

Tuomitsevat tuomitaan

Tuomitseminen ei ole tehtäväni.

Avoimuus katoaa tuomitsemalla

Auki, herkkänä ja täynnä rakkautta

Äiti maa parantaa

Isäni yhteydessä on helppo hengittää.

Kaukana, lähellä, tässä ja nyt.

KIITOS