PRIMITIIVINEN TÄÄLLÄOLO - SAMANISTINEN TRANSSI JA RITUAALI TAITEEN ALKUPERÄNÄ

Jyväskylän yliopisto / filosofian laitos

työseminaari 03.11.2005

Anna-Maija Järveläinen

Maailman avoin kohtaaminen

lihan ja luiden läpihuokuminen

puhdisti, leijutti lauluun

ja liikkeeseen kuin tuuli

joka heiluttaa naavaa kuusen oksilla

Rummun ääni, laulu ja tanssi

tulen loimu ja lämpö puhdisti

ja rakasti, uikutti, nostatti,

vei kauas ja niin lähelle, niin

tuttuun ja turvalliseen, niin

tuntemattomaan ja pelottavaan.

Rakkaus voitti pelon ja

Syvyys / rumuus alisti pinnan

(ja kaikki asettui kohdalleen)

jonka alta löytyi tuo taivaallinen

onni ja autuus.

Rakkaus

Niin kaunis tuo maa

Kukka, marja

Ruusun mehu

yksin ja / vaikka yhdessä

Jokaisella omansa

Pelon suvaitsemattomuus ja ankaruus

Ei väkisin – ei väkivalloin

Huolenpitoa

Ei kiirettä

Vähempi parempi kuin enempi huonompi

Tuomitsevat tuomitaan

Ei ole minun työtäni

Avoimuus katoaa tuomion alla

Auki, herkkänä ja täynnä rakkautta

Äiti Maa parantaa

Isäni yhteydessä helppo hengittää

Kaukana-lähellä

tässä ja nyt

PRIMITIIVINEN TÄÄLLÄOLO TAITEELLISEN TOIMINNAN ALKUPERÄNÄ

Avaan tutkimusaiheeni esittelyn ”Quetzalcoatl-primitiivinen ooppera” esityksen valmistamiseen kuuluneen nelipäiväisen arkaaisiin transsitekniikoihin perehdyttämisjaksoon osallistuneen 23. vuotiaan naisnäyttelijän runomuotoon kiteytyneellä työpäiväkirjalla

Tutkimusaiheeni ”Primitiivinen täälläolo” / Samanistinen transsi ja rituaali taiteen alkuperänä” tavoitteena on Martin Heideggerin ja Maurice Merleau-Pontyn filosofioiden aistis-keholliseen maailmasuhteeseen ja havaitsemiseen liittyvien yhteisten teemojen filosofis-teoreettisen pohdinnan kautta avata ekstaattisen maailmasuhteen, taiteellisen tuottamisen ja maailman erityislaatuisen kokemisluonteen ilmiötä. Näen arkaaisen, samanistisen maailmasuhteen ja esteettis-taiteellisen maailmasuhteen rakenteellisesti samankaltaisina kokemuksellisina maailmasuhteina. Pyrin tutkimuksellani löytämään välineitä, metodeja ja käsitteitä samanistisen transsin, rituaalin, rituaalidraaman ja nykytaiteen yhteisen alkuperän hahmottamiselle sekä näiden elementaarisen kaltaisuuden avaamiselle ja ymmärtämiselle.

Työni keskittyy yleisemmällä tasolla taiteen ja taiteellisen toiminnan alkuperän kysymiseen. Kysyn tarkastelemaani ilmiötä filosofian kautta. Filosofisesta analyysistä nousee hermeneuttinen tapa tulkita ilmiötä yhtenä keskeisenä universaalina maailmasuhteen ymmärtämisen muotona ja sen ilmaisuna. Varmaan totuuteen pyrkivien selitysmallien ja käsitteitten purkaminen, Abbau, destruktio voisi tuoda uudenlaista tulkintaa ja ymmärrystä tutkimastani ilmiöstä. Tämä taas mahdollistaa antropologia- , etnologia- ja uskontotieteen tuottaman tiedon ”uudelleenluennan”, tulkinnan ja ymmärtämisen.

Esitellessäni otteita tutkimuksen nykyvaiheesta olen noudattanut aiemmissa yhteyksissä kaavamaista ”fenomenologisen taustateorian esittely - samanismitutkimus ja sen ongelmallisuus - primitiivinen taide - arkaaisesta ammentava rituaalidraama tai/ performanssi - nykytaide” -järjestystä ja rakennetta. Olen pyrkinyt rakentamaan yleisempää ja laajempaa hahmotelmaa taidesuhteesta yhtenä erityislaatuisena maailmasuhteen avautuneisuuden ja / tai eksistentiaalin muotona.

Tässä esityksessä uskaltaudun kokeilemaan vastakkaista järjestystä. Käännään nyt näkökulmani ja pyrin johdattamaan lukijan / kuulijan ensin asiaan itseensä ja näin avaamaan näkymän ilmiöön kuten se minulle on ilmennyt yhteistyössä alkuperäiskansojen taiteilijoiden kanssa, taidekasvattaja-kouluttajantyössä sekä omassa taiteellisessa työskentelyssäni sekä esittämällä tallenteita koulutustyöstäni näyttelijäryhmän kanssa, ”Quetzalcoatl - primitiivinen ooppera esityksen videotallennetta (esitys Helsingissä Teatteri Naamio ja Höyhen tammi-maaliskuu 2002).

En tässä tekstissä käy analysoimaan tarkemmin esityksiä. Tavoitteenani on tuoda ilmiö tässä työseminaarissa esille siinä määrin kuin se tallenteiden kautta on mahdollista. Tämän esittelyn ja näyttelijöiden työpäiväkirjojen kautta haluan näyttää miten samanistinen transsitekniikka harjoitusmetodina on sovellettavissa esteettis-taiteelliseen työskentelyyn. Kyse ei siis ole samanoinnista, tai samanismista, alkuperäiskansojen luontouskovaiseen uskomusjärjestelmään, elämismaailmaan ja elämänyhteyteen, maailmasuhteeseen kiinteästi liittyvästä toiminnasta. Kyse oli laboratoriosta kokeilevan uusarkaaisen teatteri ARKI:n tuottajan., ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa toteutettuna. Yhteistyö tuottaja Virppi Venellin ja ohjaaja Jani Petteri Olkkosen kanssa on jatkunut ja jatkuu Roots-Alkukylä tapahtumien puitteissa Billnäsissä vuosittain järjestettävän Faces-etnofestivaalien oheistapahtumissa.

Ne ongelmakohdat, joita tämäntyyppiseen esittelyyn, peruslähtökohtaani ja teoreettis-filosofiseen ajatteluuni liittyvät nousevat luontevasti seminaaritilanteesta ja vievät työtäni eteenpäin.

Kesällä 2002 osallistuin Saarijärvellä kahdeksanteen Suomessa järjestettyyn ”Four-Winds - alkuperäiskansojen tapaaminen” viikon mittaiseen tapahtumaan. Päävierainemme oli Australian aboriginaalien taiteilijaryhmä. Tilaisuuteen liittyi työpajoja, ritualistisia esityksiä, juhlia,

keskusteluja Australian alkuperäisväestön historiasta ja tilanteesta globalisaation aikana. Heimovanhin, kansalaisoikeusaktivisti, opettaja ja taidekasvattaja Maxwell Harrison oli yksi pääinformanteistani aboriginaalien elämänmuotoon, myyttiseen uniaikaan, filosofiaan, historiaan ja nykytilanteeseen liittyen.

Jokaisella kansalla / alkuperäiskansalla on oma myyttinen maailmansyntykertomuksensa.

Kerron teille yhden aboriginaalien tarinan uniaikaan sijoittuvista tapahtumista.

TARINA UNIAJASTA, MAAILMAN SYNNYSTÄ JA DIDGERIDOOSTA

Tässä maassa on paljon didgeridoita. Se johtuu linnuista. Uniaikaan linnut olivat ihmisiä kuten me. Ne kuljettivat koko omaisuutensa - mitä ei paljon ollut - aina mukanaan. Ne kietoivat kaiken vyötäisilleen, kantoivat olkapäillään tai kuljettivat kainalossaan. Kuten esimerkiksi bumerangejaan ja didgeridoitaan.

Yksi linnuista, nimeltään Pitkäpyrstö oli didgeridoon soittaja tuohon aikaan. Meidän kielellä sitä kutsuttiin Giddabushiksi. Se kantoi didgeä aina mukanaan ja kun se ei soittanut sitä, se sitoi sen tiukasti vyötäisilleen. Myöhemmin Giddabushille kasvoi tosi pitkä pyrstö. Se muistuttaa meitä siitä että se on didgeridoon soittaja.

Toinen linnuista, nimeltään Butcher, oli myös ihminen uniaikaan. Se löysi kaikki puulajit ja käytti niitä soittokeppeinä. Koska sillä oli hieno ääni, siitä tuli laulaja. Voit kuulla sen laulavan yhä vielä tänäkin päivänä. Koska se edelleen on hyvä laululintu.

Kolmas lintu, josta haluan sinulle kertoa, on Piwi. Se maalasi itsensä mustalla ja punaisella mullalla ja siitä tuli tanssija.

Niinpä Giddabush oli puhaltaja, Butcher lauloi ja soitti keppejään ja Piwi tanssi.

Kun ne soittivat ja lauloivat ja tanssivat ne antoivat kaikille asioille nimet ja näin nimeämällä asiat luotiin ensimmäistä kertaa: vuoret, puut, ruoho, ne nimesivät kaiken.

Kun ne lepäsivät ne kätkeytyivät puun varjoisaan suojaan. Varmistaakseen etteivät kuolisi nälkään ne kävivät metsällä. Siellä ne tekivät tulen maakuoppaan ja paistoivat saaliinsa.

Ja kun ne olivat syöneet itsensä kylläisiksi ja levänneet ne aloittivat taas työnsä, didgeridoon soiton, laulun ja tanssin luodakseen näin maailmaa. Kun ne olivat lopettaneet sanoivat ne toisilleen: nyt me annamme ihmisille perinnöksi kaiken tämän, didgeridoon, soittokepit, laulun ja tanssin.

Sukupolvesta sukupolveen laulu ja tanssi ovat kulkeneet perintönä meillä ihmisillä.

Tämä oli tarina Giddabushista, Butcherista , Piwistä ja maailman luomisesta Uniaikaan.

(Maxwell Harrisonin, kertomana Saarijärvellä

Four-Winds- tapahtumassa heinäkuussa 2002)

Tämä oli siis tarina soiton, tanssin ja laulun synnystä ja niiden kyvystä luoda ja ylläpitää maailmaa.

Seuraavassa kuvauksessa tuon esille ihmisen maailmassa-asumisen tekhne-teeman sen ”primitiivisessä” muodossa. Tulen jatkamaan aiheen käsittelyä siirtyessäni tarkastelemaan taideteoksen alkuperää ja olemisen tapaa Heideggerin perinteistä länsimaista estetiikkaa purkavan filosofian sekä Bauhauskoulun perustaja Walter Gropiuksen ajattelun sekä koulun mestari-taiteilija-opettajien, lähinnä Wassily Kandinskyn, Paul Kleen ja Josef Albersin taiteenteoreettisten pohdiskelujen ja käytännön opetustyön dokumentointien ja omassa taidekasvattajantyössäni oppilaillani teettämieni Kandinskyn plastisen sommittelun ja konstruktiivisen rakentamisen esikurssiharjoitusten rekonstruktioiden kautta. Gropiuksen Bauhausmanisfestissa jo vuodelta 1919, jossa määritellään taiteen ja käsityöläisyyden, myöhemmin taiteen ja tekniikan suhdetta rakentamiseen ja asumiseen, on selkeä yhteys Heideggerin ajatteluun, jonka tulee esille Bauen-wohnen-denken –luennossa vuodelta 1954.

Oma työpäiväkirja, Saarijärvi heinäkuu 2002. Materian henkisyydestä tai pikemminkin ”hengestä”, sen olemuksen, ominaisluonteen tuntemisesta toiminnallisessa suhteessa maailmaan:

Warren:”... en kyllä tiennyt löytyykö teiltä täällä Suomessa sopivaa kiveä... tähän tarkoitukseen. Potkiskelin tuossa ojanpiennarta kulkiessani. No - siinähän se oli, piikiveä, kauniisti lohkeavaa ja säröytymätöntä. Hei kuule, laita ekaks tällanen alalsinkivi maahan, ei väliä mitä kiveä, sitte otat vasarakiven oikeaan kätees. Katsele iskettävästä kivestä suuntia, joista lohkeaminen tapahtuu. Iske loivasti ulospäin, kohti kiven lohkeamapintaa.Voit iskeä lujemmin.. Älä käytä väkivaltaa, ei niin paljon voimaa, älä hermostu jos ei heti onnistu. ”

Ajattelin mielessäni että tuo kyllä onkin vaikeaa, vallankaan kun se ei oikein ota onnistuakseen ankarasta yrittämisestä huolimatta. Olen juuri aloittamassa iskemistä alasinkiven päällä kun auto ajaa paikalle ja joudumme väistymään. Seistessäni koputtelen kuunnellen kiven syrjää...

Warren:” Sinun täytyy iskeä lujemmin..”

Annukka: ”Ei - kun minun täytyy ensin saada kuunnella kiveä, minkälaisen äänen se antaa eri kohdissa kevyesti naputellen. Anna mun nyt etsiä.... sitä........ koh..... OHOH...

Seison jähmettyneenä sorapenkalla., kaunis, pikkusormeni mittainen, lievästi kaareva, partaveitsen terävä kiviveitsi, emokivestä lohjenneena. Ensimmäinen ajatukseni on: ”kuinka minä sen tein?” Olin täysin huoleton, silti keskittyvä ja kuunteleva, kyselevä. Ja kivi antautui kysymiselleni, vastasi, ei vastustellut. Ei pakkoa, ei ”kovaa tahtoa läpi harmaan kiven”. Kysymistä, kuuntelua, ehdottamista, josko se olisi tämä kohta. Olisiko? Mitä sanot, mitä vastaat?

Mitä tapahtui siinä ”välissä”, siinä hyvin konkreettisessa vastavuoroisuussuhteessa maailman kanssa, jossa lähdin kouriintuntuvasti kyselemään kiven luontoa, sen ”henkeä” , sen ominta ominaislaatua. Väkivalloin ei kivi avaa itseään iskijälle, se joko jää mykkänä käteesi ja mitä enemmän yrität, sitä sulkeutuneempi sen ominaisluonne on sinulle. Tai jos jatkat, niin kivi pirstoutuu käsiisi, kuolee, sen henki häviää, pakenee sinulta. Ja sinä itse kai kuolit vähän. Taas kerran. Niin käy, vähä vähältä sinä haavoitat ja kuoletat itseäsi... brutaaliuden ja väkivallan tietä kulkien. Niin aina, ihmistenkin kanssa. Kunnioitus nousee toisen ominaisluonteen näkemisestä ja kuulemisesta. Toisen ihmisenäolemisen kuulemisesta. Että näet sen yhteisen ihmisenäolon kaltaisuuden, yhteisesti jaettavissa olevassa maailmassa - eroista huolimatta. Ihmiseksitulemisen tien. ”

Kysymys: onko tällä edellä kuvatulla mitään tekemistä maailman avautumisen eri muotojen kanssa? Mitä tässä voisi luonnehtia fundamentaaliseksi eksistentiaaliksi, universaaliksi kulttuurisista eroista huolimatta? Miten virittyneisyys ilmenee tässä? Kielen ja ajattelun suhde?

QUETZALCOATL-PRIMITIIVINEN OOPPERA

Toimin arkaaisten transsitekniikoiden kouluttajana Uusarkaainen Teatteri ARKI:n ohjaaja Jani Petteri Olkkosen pyynnöstä lokakuussa 2001. Työpajaopetuksen kesto oli 33 tuntia jakautuen neljälle päivälle. Tehtävänäni oli opastaa näyttelijäryhmän jäseniä (12 näyttelijää) transsimetodin käytössä taiteellisen työn välineenä. Näyttämötyökoulutuksesta vastasi Eero-Tapio Vuori artaudlaisen julmuuden teatterin periaatteiden mukaan yhdessä ohjaaja J.P. Olkkosen kanssa. Äänityöskentelyn kouluttajana toimi Suomen kurkkulauluyhdistys ”KAIKU”n puheenjoihtaja ja Keski-Aasialaisen kurkkulaulu - ylä-alaäänilaulun asiantuntija-kouluttaja Sauli Heikkilä. Koulutuspaikkana Vilppulan Katajamäkiyhteisön tilat.

Kaikki uskonnot ja uskomusjärjestelmät – tiede / tieteet yhtenä enemmän paremmin tai heikommin perusteltuna uskomuksen muotona eri paradigmoineen - ovat aina tulkintoineen omaan historialliseen aikaan ja kulttuuriinsa sidoksissa.

Psykologian ja antropologian tapa puhua primitiivisestä ja tulkita sitä nojaa jo pitkälle kehittyneeseen ja käsitteellistyneeseen, vakiintuneeseen länsimaiseen ajatteluun ja sen tiedekäsitykseen. Heidegger käsittelee tätä kysymystä jo Sein und Zeit- teoksessaan ja jatkaa tarkentaen ja perustellummin metafysiikan kritiikissään, joka on läsnä koko hänen filosofisen ajattelun historiallisessa kaaressa.

Taidehistorian tapa tarkastella primitiivistä taidetta nojaa taas omaan vakiintuneeseen luokittelu- ja tulkintatapaan. Primitiivisen taiteen tulkintaan sisältyy vääjäämättä pitkälle länsimaisesti sivilisoitunut käsitys taideteoksesta objektina ja osana ”kulttuurisesti kehittynyttä” elämismaailmaa. Tulkinta rakentuu pitkälle hyviin / huonoihin arvauksiin perustuvalle ja jo valmiiksi tulkkiintuneelle ”primitiivien” rekonstruoidulle elämismailmalle. ”Primitiivien” elämismaailman kokemuksellinen tuoreus ja totuus puuttuu tästä tarkastelutavasta. Taidehistoria ei kysy tutkimuskohteensa filosofisia perusteita eikä oman luonteensa vuoksi kykene kysymään oman tieteenalansa perusteita. Estetiikkatiede ei myöskään omista ei lähtökohdistaan käsin kysymään taiteen totuusluonnetta aletheian merkityksessä– ei primitiivisen eikä modernin taiteen suhteen. Taideteoksen esineellistämisen seurauksena taiteen eettisyys ja sen tapahtumaluonne ei avaudu tai sitä ei lähtökohtaisesti kyetä kysymään. Heideggerin taiteen kysymisen polku lähtee olemisesta, ei taiteilijan, olevan itseilmaisun tutkinnasta ja tulkinnasta.

Viime vuosina yleistynyt pinnallinen ja ylimalkainen taidekritiikin puhunta samanistisen rituaalin, rituaalidraaman ja taiteen yhteydestä ja kaltaisuudesta ei tyydytä minua tutkijana - taidekasvattaja-kouluttajana ja taiteilijana. Tämä julkinen, tiedotusvälineissä esilletuleva sanamagia, jota esiintyy myös tiede- ja jopa filosofisissa keskusteluissa, on oman ”toisinkysymisen tarpeeni” konkreettinen sytyke. Johonkin asiaan / ilmiöön viittaavat käsitteet otetaan annettuina ja itsestäänselvyyksinä ymmärtämättä sanan ja siihen viittaavan – sitä osoittavan asian / ilmiön suhdetta. Daseinista ja olemisen ensisijaisuudesta sekä faktisiteetista erkaantuneet käsitteet alkavat elää omaa elämäänsä sumentaen ja kuolettaen elävän, aina tulemisessaan olevan ihmisen olemisenvoimisessaan. Maailman avautuneisuuden monimuotoisuus tukahdutetaan ja tasapäistetään. Tästä syystä avaan keskustelun juuri valitsemallani tavalla ja asetan tutkimukseni lähtökohdaksi ekstaattisessa maailma- ja taidesuhteessa elävien ihmisten kertomukset ja kuvaukset taiteellisen työn prosessista.

OMA TYÖPÄIVÄKIRJA 3-6.10.2001, KATAJAMÄKI

Ryhmä antautui avoimesti prosessiin tutkien omaa aistis-ruumiillista, kokemuksellista maailmasuhdetta. Sitä mikä on välittömästi annettu täälläolevalle. Epäilin ja uskoin - uskoin ja epäilin ja tein ratkaisuni harjoitusten aloituksesta ja etenemisestä pyrkien puhdistamaan kentän oletuksista koskien henki-, voima-, ja jumalolentojen ”olemisentapaa” Kuvailin aluksi normaali-uskontotieteen ja -antropologian esittämää samanistista todellisuus-tietoisuussuhdetta, tavallista ja ”epätavallista” ns. samanistista

tietoisuudentilaa sekä oletuksia maailmankaikkeuden rakenteesta akselilla ylinen-keskinen ja alinen sekä oletuksen siitä, kuinka samaani transsissa, ns. ”muuntuneen tietoisuuden” tilassa tekee henkiauttajansa, voimaeläimen avustamana matkoja tuonpuoleisiin, toisiin todellisuuksiin.

Osalla näyttelijöistä oli jo valmiiksi muotoutunut ennakkokäsitys siitä - kuinka minun kouluttajana olisi pitänyt ymmärtää ja tulkita niitä ilmiöitä, joihin käsitteillä ”samanismi”, ”transsi”, ”muuntunut tietoisuudentila”, ”henkiolennot”, ”voimaeläimet”, ”toiset todellisuudet” viitataan. Valitettavasti ja onneksi tämän valmiin ennakkoasenteen horjuttaminen ja purkaminen aiheutti osassa kurssilaisissa voimakkaita ja kiivaita tunteita ja vihamielisyyden osoituksia kouluttajaa kohtaa. Olin heidän kovin tunnevaltaisen tulkintansa mukaan rikkonut ja horjuttanut heidän edeltä odottamaansa vahvistusta samanismiin ja samanointiin liittyvien henkisyyden ja luonnon käsitysten eksoottista ja romantisoitua kaunista kuvaa. Niin hyvin toisenlaista kuin tämän niin sanottu arkitietoisuus, tavallinen tietoisuudentila, tavallinen maailma, tavallinen tosiasiallinen elämä ja maailman kohtaaminen.

OTTEITA NÄYTTELIJÖIDEN TYÖPÄIVÄKIRJOISTA

3.10.2001 1. kurssipäivä: 1. harjoitus: Mene metsään ja etsi sieltä paikka, joka tuntuu kutsuvan ja houkuttavan sinua. Asetu paikkaan ja ala liikkeen kautta etsiä etsimään ääntä suhteessa maa-kontaktiin (voi olla myös vesielementti tms.) Työskentelyaikaa yksi tunti. Paluu työskentelyhuoneeseen ja tehtävän purku. Yksi kurssilaisista aloittaa keskellä lattiaa liikkeen ja laulun, yksi kerrallaan muut liittyvät ryhmään oman liikkeen ja äänen kanssa. Jos tuntuu hyvältä, etsiytykää sellaisen liikkeen tai äänen luo, joka kutsuu joko harmoniaan tai disharmoniaan, käyttäkää tilaa monipuolisesti, irrottautukaa ja liittykää - ryhmä elää koko ajan. Purkutilanteen kesto, 30 minuuttia loppukeskustelu 30 minuuttia Paluu työskentelyhuoneeseen ja tehtävän purku: ensimmäinen aloittaa keskellä lattiaa löytämänsä liikkeen ja laulun, yksi kerrallaan muut liittyvät ryhmään oman liikkeen ja äänen kanssa, Jos tuntuu hyvältä, etsiytykää sellaisen liikkeen tai äänen luo joka kutsuu joko harmoniaan tai disharmoniaan, käyttäkää tilaa monipuolisesti, irrottautukaa ja liittykää - ryhmä elää koko ajan. Purkutilanteen kesto 30 minuuttia, lopuksi 30 minuutin keskustelu.

nainen, 21 v. ”Sitten mennään metsään, haetaan paikkaa ja maata, materiaalia jota vasten hiertyä, tunnustella. Löysin puron joka solisi niin kovaa, että piti laulaa yli. Kyllä siitä ääntä syntyi mutta jotenkin ärsyyntymisen kautta. Tulimme sisään ja aloimme yksitellen laulaa, laulusta syntyi vellova äänimassa, joka yllättävää (tai ei) harmonisesti soljui lopulta yhteen.”

”Sinänsä huvittavaa että kuvittelimme kokeilevamme samanistista työskentelyä ja vetäjä tulee romuttamaan kaiken. Minulla on nyt siis asennevamma, mutta ei se ole mitään uutta.”

”Kun loppupäivästä puretaan tapahtumat ja sanon (kun kerran vetäjä pyytää) mikä kiukuttaa ja haluanko jakaa sen ryhmän kanssa. No Annukan tieteellisyyslöpinät. Muut kokivat sen kyllä vapauttavana ja virkistävien uusien näkökulmien avaamisena. Kuitenkin lauloin ja liikuin yhdessä - toiset kokivat yhteyden ja yhtenäisen ”olion”, minä olin erillinen.”

nainen, 23 v.: ”Parasta eka session antia oli metsään meno. Löysin kaatuneen kuusen läheltä ”voimapaikkani” ja se oli hyvin kaunis” Menin sen luo ja aloin rauhassa tunnustella sitä ja päästää ääniä. Onneksi oli paljon aikaa, sillä lopulta sain aivan hirveät kiksit sen puun kanssa painimisesta ja ääni oli tietysti sen mukaista, ei ”itsetuotettua” vaan jotain jostain... hyvin voimakasta. Oivalsin kirkkaasti konkreettisen maasuhteen synnyttämän voimaantumisen. Sama pätee muutenkin teatteriin ja ihmisiin. Koin kuusen kanssa jopa seksuaalista nautintoa ( mietin voiko tämän sanoa, mutta kait sen sitte voi...) Ehkä se kertoo antautuneesta tilastani ja kontaktin voimasta.”

”Kun tultiin takaisin (työskentelyhuoneeseen) koin kuusen kanssa olemisen laulaessani yhtä voimakkaasti kuin oikeassa tilanteessa ulkona. Mietin että onko siinä kyse jonkinlaisesta transsista. Transsi ylipäätään on minusta liian mystifioitu tila tai sana.”

sama harjoitus. mies 34v. ”Annukan alkupuhe ja esittely oli virkistävä ja vapauttava. Tämä siksi, että oman skeptisyytensä kanssa kamppailemiseen ei nyt kulu turhaa energiaa. Tarkoitan että ristiriita kokemuksen ja selityksen, uskon ja tiedon välillä on turhaa, koska kyse on eri modaliteeteista. (Syyllistyin teoretisointiin- yh-hyhh).”

”Eka harjoituksen , siis metsäänmeno ja hiertyminen maailmaa, maata vasten

ja äänen- laulun liittäminen liikkeeseen... lauluhetki tuntui pyhitetyltä, vaikka ohjeistus ei painottanut niinkään pyhyyttä tai tuonpuoleista tms. - vaan päinvastoin.”

”Toka harjoitus suurkodassa: Annukan henkien, voiman rummutuskutsu kodassa. Oma kokemukseni oli pieni, hauras. Rummutus sinänsä tuntui hyvältä, mutta tietoisuus ajasta ja paikasta säilyi koko ajan. Näkömielikuva joesta kevättalvisessa maisemassa: pelto tai muu aukea, takana metsä. Täsmälleen sama kuva kuin 1,5 vuotta sitten Mielen rajat tapahtumassa (kuukauden kestänyt kulttuuritapahtuma syyskuussa 2000 Karhusaaressa Sinebrykoffin huvilassa., jossa Annukka oli esiintyjänä ja kouluttajana Virppi Venellin, tämän rituaalidraamaprojektin tuottajan kanssa. Kuvaa ei ole näkynyt missään sen jälkeen....”

”Nyt näin lisäksi oman voimaeläimeni samassa maisemassa transsitanssiharjoituksessa... Olen haluton kirjoittamaan. Olo on sillä tavoin hyvä ja tyytyväinen että kokemuksen pukertaminen paperille juuri nyt ei tunnu tarpeelliselta. Olen vaikuttunut siitä kauneudesta ja vakavuudesta jolla ihmiset lahjoittivat ja ottivat vastaan toisiltaan.”

4.10.2002 5. sessio , Hoitokanootti: Rumpumatka, hoidettava (hoitoa pyytävä) on makuulla veneenmuotoon asettuneiden ”soutajien” kanssa, joiden tehtävä on yksinkertaisella laululla-äänellä vahvistaa tapahtumista, Yksi ryhmäläisistä on keulassa reitinkatsojana ja yksi peränpitäjänä. Visionääri-parantaja antaa sovitun merkein ohjeet kanootin pysäyttämisestä oman osuutensa jälkeen ja takaisinsoutukomennon. Matkan ja laulun loputtua parantaja voi jatkaa työtään. Ryhmä hiljaisena tukena. Ohjeena matkalle: anna näkyjen-näkymien tulla ja mennä, älä tartu epäolennaisuuksiin tai tulkintoihin. Laula ja katsele ja näe ja sovita oma laulusi siihen.

nainen, 23 v. ”Kun aloimme järjestää hoitovenettä, en olisi alussa halunnut osallistua siihen, koska minulla oli ongelmia suhtautua myötätuntoisesti juuri tähän hoitoon. Ajattelin että aggressioni pilaisi jotain. Pyysin taas voimaeläintäni suojaamaan minua ja turvaamaan matkamme, ja se oli kanssani. Minua oli kuitenkin suostuteltu olemaan mukana, joten päätin olla. Sousin vain, en nähnyt kuin pimeyttä, lukuunottamatta - - -:aa, joka kumartui veneen oikealla puolella sanomaan jotain edessäni olevalle soutajalle. Sitten tajusin ettei se tavallaan voinut olla (totta), koska silmäni olivat kiinni ja - - - johti venettä. Voimaeläimeni tuli jossain vaiheessa sisälleni (se on ollut suurimman aikaa oranssisilmäinen ja muutenkin voimallisen ja ehkä tulisen värinen tai oloinen. Välillä se muuttuu valkoiseksi ja hauraaksi, erityisesti kun se menee pois. Tunsin soutamisessa kasvavaa voimallisuutta. Tämän jälkeen se (voimaeläin) ui pois ja pian matka lopetettiin. Veneen näin lopussa ihan selkeästi. Se oli raskastekoinen ja punaista lakattua puuta. ”

Sama harjoitus, mies, 34 v. ”Olin reitinkatsojana. Tehtävä hieman arvelutti etukäteen, sillä suhde voimaan ja voimaeläimeen on ollut tähän saakka etäinen. Tuntui kuin olisin käynyt katsomassa alkureittiä jo jotenkin etukäteen... Matka oli raskas ja / tai voimia vaativa, mutta se ei katkeillut lainkaan. Välillä oli epävarmemepia hetkiä, mutta ponnistellen sai suunnista selkeyttä, oli utelias katsomaan ympärilleen missä mennään ja välillä olisi uteliaan itsekkäästi mennyt toisaalle, mutta voimaeläin ja tukeva taustalaulu ohjasi oikealle reitille (joka aiemmin olisi ollut minulle mahdotonta).”

”Kuvata paperille kaikkia maisemia... ne kuitenkin vaihtuivat usein laajoista tyynistä vesistä nopeisiin soliin, isoihin koskiin, kaislikon keskelle, hirvensarvia ja luita maisemassa, punapalorinne. Kuvaus ei tyhjene paperille. Fyysisesti ponnistelin koko ajan, hikoilin, kuolasin, nytkytin, sätkin, taputin. Jälkeenpäin olo oli hyvin tyni ja rauhallinen, pyhä ja puhdistautunut. Vastuu muista ja erityisesti hoidettavasta veneessä terästi keskittymistä ankarasti. Voimakas kokemus.”

6.10.2001. Aamuinen puhdistava rituaalisauna. ”löylyn hengen nostatuslaulut”,

katajavastat. Sauna valaistu pienin tuikuin. Yrtti ja katajavastojen käyttö. Miesten laulut ja naisten laulut.

nainen 23 v. ”Aamulla heräsin 3 vaille 8 rituaalisaunaan. Kirosin raikuvasti koska vihaan aamuherätyksiä, varsinkin jos ne tapahtuvat ennen kello yhdeksää (normaalisti nukun 12 - 13 asti) Tunnelma saunassa oli uninen ja hyökyvän harras. Ihmiset tuntuivat jumalan jalan alle pannuilta. Henkien kouriin heti aamusta. Hämmennyksen sekaista sisäistä ulvontaa. Löylystä olisin tahtonut aiemmin pois.”

”Kuitenkin otin saunan niin, etten puskenut ja painanut itseäni väkisin vaan herättelin henkeä hellyydellä ja herkkyydellä. Olin aina jonkin aikaa hiljaa ja ääntelin vasta kun minussa antoi periksi taas jokin. Katajavihtaa jäin kaipaamaan. Se tuntui erittäin hyvältä”

nainen, 53 v. ”Jokin tässä koskettaa minua kovasti äärettömän syvältä, tunnetta on vaikea kuvata, kuin olisin tullut kotiin ja löytänyt jotain kauan kaivattua ja jo tuttua, saapunut hetkeen, jonka en halua loppuvan. Ikiaikaisen kosketus, turvapaikka, äidin syli ja hoiva, josta koen jääneeni osattomaksi. ”

”Minun sisälläni murisee ja se tuntuu hyvältä, kyyneleet valuvat vaikkei niihin liity surua. Olen onnellinen siitä mihin elämä minua johdattaa. Haluan jatkaa tätä tutkimusmatkaa.”

”Asioita, joita tällä hetkellä pidän tärkeinä huomioina ja tietona:

-tähän koko samanismijuttuun ei liity dogmeja

-pakottomuus eli ei tarvitse puristaa itsestään mitään ulos

-mahdollisuus kokeilla, voin mennä mukaan yksikertaisesti päästämällä irti ja siis lopettaa koska haluan ja tahdon.

Juuri tämä ”irtipäästäminen” tuottaa minulle minulle usein vaikeuksia ja silloin voin ikäänkuin leikkiä olevani mukana ja silloin alkaakin jotain uutta ”niinkuin ei koskaan ennen” tapahtua.””

6.10.2002 Matka Elämänmäelle, tunnin kestävä visionäärinen rumpumatka seuraavan päivän rituaalidraaman valmistusta varten. Ohjaaja J.P. Olkkonen ja ryhmäläiset tekivät kukin oman ”ohjaamattoman” matkan ainoana tarkoituksena ja tavoitteena saada näkymiä ja aineksia seuraavan päivän esitystä varten. Tätä tehtävää en purkanut näyttelijöiden kanssa. Ohjaaja aloitti ”Käärmeen paluu” -esityksen hahmottamisen ryhmän kanssa sekä harjoitti esityksen seuraavana aamuna rituaalisaunan jälkeen. Rituaalisen puhdistus-uudeksisyntymissaunan dramaturgia ja laulut tekijän.

nainen, 23 v....”lähdettiin Elämänmäelle. Aloitettiin siellä vapaamuotoisella matkalla, mikä tuntui toimivan hyvin minulle. Alkumatka oli rentoa tunnustelua, tilan hakemista. Vasta lopussa lähdin joutseneni kanssa, hän otti minut selkäänsä ja sukelsimme järveen, tulimme ylös toisessa paikassa ja lensimme vetten yllä. Ennen takaisinkutsua tulimme vuorisaarelle, jolla näin kupolimaisen pyöreän rakennelman, ehkä asumuksen, maassa metsän keskellä.”

”Paluun jälkeen yhteyteni henkiauttajaani oli tiivis, joskin voimia vaativa. Keskityin tarkkaan, jotta seuraisin hänen ohjeitaan, yritin ja sainkin kytkettyä oman valitsevan ja valikoivan itseni pois päältä lähes kokonaan. Menimme mäkeä alas, siltä tarttui mukaani varpuja, sammalta, yms. Lopuksi päädyin paikkaan, joka sykähdytti. Taaskin vanha kuusi, kaatunut, jonka oksiston alla oli selkeästi paikka, johon olisin halunnut jäädä. Pesä.... otin siitä jo irtrallaan valmiiksi olevan kuusenoksanipun mukaani ja palasin ylös neuvottomana. Annukka käski mennä kysymään jäänkö sinne (Elämänmäelle) vai lähdenkö talolle. Joutsen näyii yksiselitteisesti sinne jäämistä ja vaikka olisin itse tahtonut lähteä talolle - tottelin. Ja sen jälkeen olin todella saumattomassa yhteydessä voimaeläimeen, sain suoria neuvoja ja käskyjä, ohjeita, joita noudatin, vaikka ne välillä tuntuivat hyödyttömiltä heilutuksilta sun muuta. Pesä valmistui ja kun se oli tehty todella loppuun, lähdin pois.”

”Illalla sovittiin la-aamun rituaalista. Jape (ohjaaja) oli tehnyt suunnitelman, asemoinnit, tunsin nautintoa, kun pääsimme lähemmäs esitystä. Oli hiukan vaikea luopua ”kaksoissyliajatuksestani” mutta ammattitaitoni turvin oli yksiselitteistä kuitenkin antautua ohjaajan idealle... Sen vain tietää kun on 8 vuotta tehnyt, ettei tuollaisiin voi jäädä roikkumaan (omiin pakkomielteisiin) ja dialogista syntyvät parhaat ideat ja toteutumat.”

”Näin tässäkin kävi - Jape oli oikeassa. Se tuli la- aamuna selväksi Elämänmäellä.”

”Rituaaliesityksessä tehtäväni synnyttäminen jännitti jo etukäteen. Päätin käyttää Artaudia ja otin mielikuvakseni ”perhosia tulee suusta”. ”Sisäelimet paisuvat niin, että ne pyrkivät tekemään vatsaan reiän.” ”Jalat ovat lasia ja särkyvät tuhansiksi paloiksi” ja ”hermojärjestelmän totaalinen romahtaminen”, sitä tein ihan täysillä, ja kun sattui, huusin että ”lapsi” tulisi nyt vitun äkkiä ettei tarvis enää kestää... Hm.. meinasin unohtaa tärkeän mielikuvan: ”pää niin hevosten kavioiden talloma”.”

”Ihmisten edessä oli vaikeata olla, kun heihin ei voinut ottaa kontaktia ja piti olla vain totaalisessa yhteydessä sisäiseen. Rituaalin jälkeen oli masentunut,

epäonnistunut olo, mutta Jape tuli ja kiitti ”voimallisesta synnytyksestä” että säälittävä, epävarma näyttelijän mieleni sai oikeutuksen olemassaololleen.”

”Rituaalin jälkeinen tila oli hyvin rentoutunut, kuin olisi jotain lauennut - tai rauennut.”

”Yleisesti ottaen koko samanistinen osuus ja jakso tuntui mielelle todella raskaalta, vaikkeivät asiat ja asiat olleet aivan uusia. Silti olen nyt lauantai iltana (tai yönä) tyytyväinen ja ja tasainen, mitä vähän mielen liikettä. Sillä mielen vanuttaminen ja ruumiin rajojen kokeilu ei ole koskaan turhaa. Rakastan teatteria.”

OMASTA TYÖPÄIVÄKIRJASTA:

Tämän koettelemuksien tien tutkimustehtävänä minulle oli katsoa arkaaisten uskomusjärjestelmien, samanismin, animismin ja ylipäätään luontouskontojen kategorioista ja – jos mahdollista - käsitteistä puhdistettua transsin, ekstaattisen tilan, haltioitumisen, huuman, ”olemisen- ja ilmenemisentapaa” rituaalidraamaan liittyvänä harjoitusmetodina. Pyhän kokemista ilman oletuksia tuonpuoleisista ja niitä asuttavista henkiolennoista. Tämä teoreettinen, metodinen ja pedagoginen asettaminen tai asettamatta jättäminen sallii niin näyttelijöiden kuin ohjaajankin henkilökohtaisten uskonto- ja uskomuselämään liittyvien arvojen ja ratkaisujen jäävän silleen, koskemattomiksi. Se jätti myös avoimeksi henkilökohtaiset tulkinnat samanistisen uskomusjärjestelmän ja ”todellisuuden” suhteesta ja totuusluonteesta. Tavoitteena oli avata ”metodisen samanoinnin” tekniikoilla kulttuurissamme unohtunutta / unohdettua, syrjäytynyttä, väistynyttä yhden ja saman perustodellisuuden kokemis- ja mieltämistapaa ja tämän jälkeen antaa tälle kokemukselliselle maailmasuhteen hahmottamiselle aistittava muoto ja rakenne rituaalidraaman keinoin.

SUPPEA LUONNEHDINTA SAMANISMISTA ANTROPOLOGISEN JA USKONTOTIETEELLISEN TUTKIMUSTRADITION VALOSSA

Kansanrunouden tutkija Anna-Leena Siikala on yksi suomalaisen samanisimitutkimuksen arvostetuimpia auktoriteetteja, uskontotieteilijä Juha Pentikäisen rinnalla. Siikala määrittelee samanismia seuraavalla tavalla: ”Samanismi on yksi ihmiskunnan vanhimmista kulttuurisista instituutioista Samaanien toiminta on hyvin samankaltaista eri puolilla maailmaa. ”puhdasta” samanismia on esiintynyt Euraasian ja Amerikan varhaiskantaisissa kulttuureissa, mutta samanistisia piirteitä voidaan löytää myös Afrikan ja Oseanian uskonnollisista menoista (Suomalainen samanismi, 38-39)

Åke Hultkranzin mukaan samanisimin perustana on dualistinen sielukäsitys, ihmisellä uskotaan olevan sekä henkisielu, joka asustaa ruumiissa ja mahdollistaa elämän, että vapaasielu, joka voi jättää ruumiin ja käydä kaukaisissa paikoissa. Vapaasielun pitkä poissaolo ruumiista voi johtaa ihmisen sairastumiseen ja kuolemaan. Samaani eroaa tavallisesta ihmisestä siinä, että hän voi ekstaasissaan tietoisesti lähettää vapaasielunsa minne haluaa, jopa kuolleitten valtakuntaan. Sielunmatka onkin samanismin ominaisin piirre. Tehdessään sielunmatkan samaani voi pyrkiä esim. hakemaan sairastuneen ihmisen kadoksissa olevan vapaasielun takaisin tai hankkimaan tietoa supranormaaleilta voimilta. (Temenos vol.9. ,29-30)

Samanistiseen maailmankuvaa kuuluu ajatus kolmikerroksisesta maailmasta. Ihmisten asuttaman maailman yläpuolella on ylinen ja alapuolella maanalainen maailma. Eri tasoja yhdistää maailmanpuu tai -pylväs, jota pitkin samaani voi liikkua (Hultkranz 1973, 30-31) Samaani voi ylittää maailmojen rajat eläinten hahmossa: hän voi esimerkiksi lentää ylös lintuna tai uida alas kalana tai käärmeenä. (Pentikäinen) 1998, 33) Tehdessään sielunmatkan samaani toimii muuttuneessa tietoisuuden tilassa, jota on nimitetty ekstaasiksi tai transsiksi. Tietoisuutta muunnetaan esimerkiksi rummutuksen, laulun tai hallusinogeenien avulla ja transsin syvyysaste voi vaihdella. Työssään samaani yleensä tarvitsee apuhenkiä: ne saattavat samaanin tuonpuoleiseen, tuovat potilaan sielun tuonpuoleisesta takaisin, auttavat samaania voittamaan sairauden aiheuttajat ja antavat tälle tarvittavaa informaatiota. (Temenos vol.9.,31-33)

Ekstaasin tarkoituksena on siis luoda yhteyksiä henkimaailmaan. Samaani toimii yhteisönsä puolesta: kun yhteisön jäsen tarvitsee apua, hän kääntyy samaanin puoleen. Samaani on välittäjä sosiaalisen ryhmän ja yliluonnollisen maailman välillä. Samaani voi olla paitsi parantaja, myös yhteisönsä johtaja, ennustaja, uhripappi ja tuomari (Samaanit ja samanismi, 76)

Samaanin tehtävänä on ollut erilaisten kriisien torjunta: samanointi-istuntoja on järjestetty sairauksien torjumisen lisäksi metsästyksen ja kalastuksen turvaamiseksi, klaanin maiden suojelemiseksi, perheen hyvinvoinnin ja lisääntymisen edistämiseksi, kuolleiden saattamiseksi tuonpuoleiseen, tulevaisuuden ennustamiseksi ja kaukaisten seutujen asioiden selville saamiseksi. Samanismi on erilaisiin uskontoihin sisältyvä myyttien ja riittien kokoelma.(Suomalainen samanismi, 39)

Länsimaiset tutkijat ovat joissain yhteyksissä ymmärtäneet samanismin uskonnoksi, mutta moniin uskonnon määritelmiin samanismi ei sovi. Juha Pentikäisen mukaan samanismi on uskontoa laajempi kokonaisuus, pikemminkin maailmankatsomusjärjestelmä. Samanismi on elimellinen osa yhteisön kulttuuria ja maailmankuvaa, sen oma kielioppi.

Pentikäinen ei ole täysin tyytyväinen samanismin käsitteeseen ja sen käyttöön: hänen mukaansa samanismista puhuminen on sidoksissa kristinuskoon perustuvaan länsimaiseen maailmankuvaan. Hän puhuisi mielummin samaaniudesta, joka on samaanisen kulttuurin, mytologian ja filosofian perusta. (Samaanit ja samanismi, 34)

Tulen suullisessa esityksessäni osoittamaan ne ongelmakohdat, joita tämäntyyppiseen samanismitulkintaan liittyy.

TAKAISIN FILOSOFIAAN

Seuraavaksi tuon esille tiivistäen Heideggerin filosofiasta sen rakenteellisen perustan, jonka varassa olen luonnostanut alustavasti tutkimani ilmiön sijoittumista ontologisen ja ontisen tutkimuksen välillä kulkevalle polulle. Siis ei puhdasta ontologiaa eikä myöskään ontista tutkimusta. Kuten edellä esitetystä on jo käynyt ilmi, En tutki Heideggerin filosofiaa vaan tutkimukseni kohteena ja tapahtumisen ymmärtämisyrityksessä on taidesuhteessa elävän ihmisen maailman kokemuksellinen avautuminen sekä taiteilijan huolen (Sorge) ja huolehtimisen (Besorge) erityisluonne. Etsin tarkentaen niitä filosofisia perusteita, joiden varassa jo alustavasti olen luonnostanut samanoinnin ja esteettis-taiteellisen toiminnan rakenteellisen kaltaisuuden hypoteesini.

Pyrin näyttämään primitiivisen täälläolon avaamisen Heideggerin yleisen olemiskysykysymyksen kautta siinä muodossa kun se on esitetty Oleminen ja aika –teoksessa. Täsmennän ja täydennän tulkintani taustalla olevaa täälläolon rakenteellista hahmotelmaa Heideggerin ja Medars Bossin Zollikonseminaarien työskentelyn aikana muotoutuneella Bossin daseinanalyysillä.

”Heidegger itse painottaa, ettei Bossin kehittämää Daseinanalyysiä jaa sekoittaa Oleminen ja aika –teoksen Da-sein analyysiin, joka on tematisoitua Da-seinin määrittelyä. Da-sein analyysistä on erotettava aktuaalisen ilmiön paljastumisen kuvausta jokaisessa erityisessä Da-seinin olemisessa. Analyysi on suuntautunut eksistenssiin ja välttämättä orientoitunut tämän olevan olemiseen, jonka Da-sein analytiikka tuo esiin eksistentiaaleina. Se, mitä Da-sein analytiikka tuo esiin Da-seinista ja sen eksistentiaalisesta struktuurista, on aina rajoittunut fundamentaalisella kysymyksellä olemisesta. Näin ollen olemisessa ja ajassa Da-sein analytiikkaa, joka tematisoituu Dasein analyysissä, ei voi tyydyttää sitä kokonaisuutta, jota tarvitaan asettamaan perustaa filosofiselle antropologialle eli ontiselle tieteelle Da-seinista”. (Kakkori, arikkeli, Zollikon seminaarit ja Oleminen ja aika)

Tämä johdatuksena ja linjauksena kyetäkseni sijoittamaan tutkimani ilmiön analyysin kenttään ja tarkastelemaan tutkimaani ilmiötä ( primitiivinen täälläolo, samanistinen transsi, ekstaasi, hurmos, haltioituminen taiteen alkuperänä) alustavasti määrittelemänäni yhtenä mahdollisena eksistentiaalina – maailman avautumisen tapana. Tämän asettamis- ja ymmärtämispolun aikana kehkeytyy teosten ja niiden synnyn hermeneuttinen tulkinta.

Heideggert toteaa Oleminen ja aika – teoksessaan: ”Olemista itseään, johon täälläolo (Dasein) voi suhtautua tavalla tai toisella ja johon se jollain tavoin aina suhtautuu, kutsumme eksitenssiksi. Tämän olevan olemusta ei voida määrittää kysymällä ”mitä” se tarkkaan ottaen on, koska sen olemus on pikemminkin siinä, että sillä on kulloinenkin olemisensa, jonka on oltava sen oma. Koska näin on, olemme valinneet termin täälläolo pelkäksi ilmaukseksi olemisesta tarkoittamaan tätä olevaa..

Täälläolo ymmärtää itsensä aina eksistenssistään, mahdollisuudestaan joko olla itsensä tai olla olematta itsensä. Täälläolo on joko itse valinnut nämä mahdollisuudet tai se on joutunut tai jo kasvanut niihin. Vain kulloinenkin täälläolo itse määrää eksistenssin joko tarttumalla kiiinni näihin mahdollisuuksiin tai lyömällä ne laimin. Kysymys eksistenssistä voidaan selvittää vain oman eksistoimisen avulla. Tästä johtuvaa ymmärrystä omasta itsestä kutsumme eksistentiseksi ymmärrykseksi. Kysymys eksistenssistä on täälläolon ontinen

”tehtävä”. Tässä ei ole tarpeen, että eksistenssin ontologinen rakenne olisi teoreettisesti läpinäkyvä. Kysymys tästä ontologisesta rakenteesta tähtää sen selittämiseen, mitä eksitenssi konstituoi. Näiden rakenteiden yhteyttä kutsumme eksistentiaalisuudeksi. Eksistentiaalisuuden analytiikka ei ole luonteeltaan eksistentistä, vaan eksistentiaalista ymmärtämistä. Olemme luonnehtineet täälläoloon kohdistuvan eksitentiaalisen analytiikan tehtävää suhteessa täälläolon ontisen rakennemuodon sisältämiin mahdollisuuksiin ja välttämättömyyksiin”. (O.a. s.33)

Edelleen Heidegger jatkaa: ”Tästä syystä fundamentaliontologiaa, josta kaikki muut ontologiat vasta voivat kehittyä, on etsittävä täälläolon eksistentiaalisesta analytiikasta… Mutta omalta osaltaan eksitentiaalinen analytiikka on viime kädessä juurtunut kiinni eksistentiseen eli ontiseen. Vain silloin jos filosofiseen tutkimukseen ja kysymiseen on tartuttu eksistentisellä tavalla – siis eksistoivan täällöolon olemismahdollisuutena – on olemassa mahdollisuus avata eksistenssin eksistentiaalisuus ja näin ollen ylipäätään saada pitävä ote riittävästi pohjustetusta ontologisesta problematiikasta. Siten myös olemiskysymyksen ontinen erityisasema on tullut selväksi”: (O.a. s.34)

”… Mutta nyt on tullut selväksi, että fundamentaaliontologia muodostuu ontologisesta analytiikasta, joka kohdistuu täälläoloon yleensä. Täälläolo toimii periaatteessa olevana, joka on ennakkoon kysymyksen kohteena suhteessa olemiseen…. Jos tehtävänä on olemisen mielen tulkinta, niin täälläolo ei ole vain ensisijainen kysymisen kohde, vaan ylipäätään oleva, joka olemisessaan on jo suhteessa siihen, mitä tällä kysymyksellä on kysytty. Mutta silloin olemiskysymys ei ole muuta kuin täälläolon itseensä kuuluvan olemuksellisen olemistendenssin, nimittäin esiontologisen olemisymmärryksen radikalisointia.

DASEININ ANALYTIIKKA, DASEINANALYYSI - DASEININ ONTOLOGISEN STRUKTUURIN ANALYYSINÄ,

DASEININ ANALYYSI ONTOLOGISEN STRUKTUURIN ANALYYSINÄ

DASEINANALYYSI ONTISEN ANTROPOLOGIAN TASOLLA

KONREETTINEN DASEINANALYYSI

Esitän seurravaksi Zollikon Seminare – teoksen englanninkielisen version kääntäjien Heideggerin analyysijäsennyksen tulkinnallisen tiivistelmän:

1. Daseinin analytiikka on Daseinin ontologisen struktuurin analyysi

2. Daseinin analyysi on tämän edellä mainitun ontologisen struktuurin analyysi

3. Daseinanalyysi on konkreettisten eksistentiaalisten kokemusten kuvaus ontisen

antropologian tasolla

a. normaali antropologia

b. Daseinanalyyttinen patologia

4.Konkreettinen Daseinanalyysi on aktuaalisten yksilöiden erityistapausten kuvausta huomioon ottaen moninaisuus maailmassa-olon (in - der Welt- Sein, Being-in the-world

huolen ja ajallisuuden suhteen.

a. normaali

b. patologinen

(Zollikoner Seminare, s. 305-306)

Palaan takaisin Heideggerin Sein und Zeitissa esittämään täälläolon anaytiikan rajaamiskysymykseen suhteessa antropologiaan, psykologiaan ja biologiaan.”Meidän on osoitettava, että aikaisemmat täälläoloon tähtäävät kysymyksenasettelut ja tutkimukset lyövät laimin varsinaisen filosofisen ongelman, siitä huolimatta että ne ovat todella olleet hedelmällisiä. Samoin meidän on osoitettava, että niin kauan kuin nämä tutkimukset laiminlyövät kyseisen ongelman, ne eivät voi vaatia, että ne ylipäätään voivat päästä siihen, mihin ne pyrkivät. Eksistentiaalisen analytiikan rajaaminen suhteessa antropologiaan, psykologiaan ja biologiaan tarkoittaa vain rajoittumista periaatteessa ontologiseen kysymykseen. ”Tieteenteoreettisesti” tällainen rajaaminen on välttämättä riittämätöntä jo yksin siksi, että mainittujen tieteenhaarojen tieteellinen rakenne – ei siis näiden tieteiden edistyksen parissa työskentelevien ”tieteellinen asenne – on nykypäivänä läpikotaisin kyseenalainen ja tarvitsee uutta potkua, jonka on lähdettävä ontologisesta problematiikasta. (O.a, s.70-71)

Rajoitun nyt tässä esityksessä tarkastelemaan tutkimusaiheeni kannalta keskeistä primitiivisen teemaa Heideggerin antropologia-, psykologia- ja bilologiakritiikin valossa.

Eksistentiaalinen analytiikka ja primitiivisen täälläolon tulkinta. Vaikeus saavuttaa ”luonnollinen maailma-käsite” pykälässä Heidegger toteaa:

Jokapäiväisen täälläolon tulkita ei ole kuitenkaan samaa kuin täälläolon primitiivisyyden asteiden kuvaaminen, joka voi olla empiirisen antropologian tehtävä. Jokapäiväisyys ei vastaa primitiivisyyttä. Jokapäiväisyys on pikemminkin täälläolon olemismodus myös silloin ja juuri silloin, kun täälläolo toteutuu korkealle kehittyneessä ja eriytyneessä kulttuurissa

Toisaalta myös primitiivisellä täälläololla on mahdollisuudet olemiseen, joka ei ole jokapäiväistä. Sillä on oma erityinen jokapäiväisyytensä”. (O.a., 76)

Ja nyt tulen oman tutkimuskohteeni ja tavoitteeni kannalta keskeiseen kohtaan Heideggerin tekstissä:

”Suuntautuessaan ”primitiivisten kansojen elämään” täälläolon analyysillä voi olla positiivinen metodinen merkitys, koska ”primitiiviset ilmiöt” ovat jo kyseisen täälläolon pitkälle ulottuvan itsetulkinnan suhteen vähemmän peitettyjä ja komplisoituja. Primitiivinen täälläolo puhuu usein suoremmin alkuperäisestä uppoutumisesta ”ilmiöihin”(esifenomenologisessa mielessä) Meistä ehkä kömpelöltä ja karkealta näyttävä käsitteellisyys voi olla positiivista tähdennettäessä aidosti ilmiön ontologista rakennetta.

Mutta tieto primitiivisestä on tähän mennessä etnologian tuottamaa. Jo pelkästään siinä, että se pelkästään ”kerää”, seuloo ja jalostaa materiaalia, etnologia liikkuu määrättyjen inhimillistä täälläoloa yleensä koskevien esikäsitteiden ja tulkintojen alueella. On selvittämättä, tarjoavatko arkipsykologia tai jopa tieteellinen psykologia ja sosiologia, jotka etnologia tuo mukanaan, tieteellisen takuun sille, että tutkittavat ilmiöt saavutetaan, tulkitaan ja välitetään sopivalla tavalla. Myös Tässä näyttäytyy sama asiantila kuin muiden edellä mainittujen tieteenhaarojen kohdalla. Etnologia itse jo edellyttää johtolankanaan täälläolon riittävää analytiikkaa. Positiiviset tieteet eivät kuitenkaan voi, eikä niiden pidä odottaa filosofisen ontologian tuloksia. Silti niiden tutkimus ei ”etene”, vaan se on toistamista, mitä ontisesti on paljastettu, ja tämän puhdistamista ontologisesti läpinäkyvämmällä tavalla. (O.a., 76-77)

VIRITTYNEISYYS, YMMÄRTÄMINEN JA PUHE.

AISTIS-KEHOLLISUUS,TAJUISUUS JA SITUATIONAALISUUS.

Kaikkien toiminnallisten maailma-suhteiden perusrunkona Heidegger pitää käytännön tai toiminnan käsitettä, jota hän nimittää huolehtimiseksi (Sorge) Tähän huolehtimisen kokonaisrakenteeseen kuuluu kolme ihmiselle luontaisesti avautuvaa suhdetta maailmaan. Nämä suhteet ovat:

1.virittyneisyys / oloisuus / Befindlichkeit / Stimmung

2. ymmärtäminen

3.puhe

Virittyneisyydellä Heidegger ei tarkoita psykologista affektia. Elämän faktisuus avautuu virittyneisyyden kautta. Affektit toimivat maailman avautumisen muotoina yhtä alkuperäisesti ymmärtämisen ja puheen kanssa. Jatkan ajatusketjua: sikäli kun näin on, niin poeettinen kieli, laajennettuna koskemaan kaikkia taiteellisen ilmaisun aloja, niin taide on yhtä alkuperäinen huolehtimisen kokonaisrakenteeseen kuuluva ihmiselle luontaisesti avautuva maailmasuhde ja samalla Daseinin, ihmisen konstituentti.

Tätä kautta perustelen primitiivisen, arkaaisen, elementaarista luonnetta, pri-mordialiteettia perustavalaatuisuuden merkityksessä. Tämä teema tulee esiin keskeisenä Merleau-Pontyn ajatuksessa ihmisen olemisen elementaarisesta kaltaisuudesta kaiken muun olevan rinnalla.Olen alustavasti perehtynyt Merleau-Pontyn teksteihin tältä osin liittyen hänen taidefilosofisiin pohdiskeluihin. Tulen palaamaan aiheeseen työni loppuosassa.

Timo Laine toteaa ”Maailman avautumisen alkuperät” artikkelissaan teoksessa ”Katseen tarkentaminen, kirjoituksia Martin Heideggerin ”Olemisesta ja ajasta” (toim. Leena Kakkori):

”Avautumisen (Erschlossenheit) käsite kuvaa kaikkia niitä mahdollisia tapoja, joilla maailma hahmottuu meille. Heideggerin tavoitteena on eritellä tuon avautumisen erilaisia aspekteja. Hän ei tee sitä kuitenkaan käsitejohteluna vaan pyrkii löytämään nuo avautumisen erilaiset puolet inhimillisen toiminnan

ihmisenä olemisen käytännöstä. Heidegger ei aloita tutkimustaan tiedon tai tiedostamisen käsitteistä, koska ne ovat hänen mukaansa jo avautumisen erityismuotoja, ja siten niihin rajoittuminen jättäisi tutkimuksen ulkopuolelle muita tärkeitä aspekteja. Ja juuri nuo filosofian ja ja tieteen perinteessä usein vähälle huomiolle jääneet ”hämärät” maailman avautumisen aspektit ovat kirjoitukseni kannalta kenties kiinnostavimmat. ” (Kt., 167)

Edelleen Laine jatkaa: ”Painopisteen asettamisesta maailma-suhteisiin seuraa myös psykologisoinnin kritiikki, joka on tyypillistä Heideggerille, kuten myös monille fenomenologeille ja hermeneutikoille. Hän ei tutki esimerkiksi maailman avautumisen ”alimpia” tasoja tiedostamattoman käsitteen kautta. Tutkittavat asiat eivät tapahdu vain yksilöiden mielissä vaan ensisijaisesti toiminnallisessa suhteessa maailmaan.” (Kt., 168)

Tämä on myös oma positioni suhteessa ilmiöön ”transsi”, ”ekstaasi”, ”haltioituminen”. Kuten olen jo hahmottanut ekstaattisen maailmasuhteen luonnetta alustavasti, en käy tulkitsemaan ilmiötä ”muuntuneena tietoisuudentilana”, jossa alitajuiset, tiedostamattomat asiat saisivat kokemuksellisen muotonsa ”samanistisessa visiossa”. Tulen palaamaan aiheeseen vielä esitykseni loppupuolella.

Virittyneisyyden merkityksestä maailman avautumiselle Laine toteaa: ” Hän (Heidegger) ei siis aloita maailman ja itsen avautumisen tarkasteluaan tietämisestä, kielellisyydestä tai käsitteellisestä ajattelusta... konseptioon ei kuulu affektien psykologinen tarkastelu, vaan hän asettaa nämä tunteet maailmassa olemisen piiriin, minän ja maailman suhteisiin. Ne eivät ole minun ensisijaisesti minun sisälläni eivätkä maailmassa jotenkin olioisesti, vaan ne ovat juuri tuota suhdetta... elämme aina ”virittyneessä tilassa, joka on samanaikaisesti ”minä ja maailmatunnetta”.” Tässä yhteydessä Laine viittaa Bollnowiin ja jatkaa: ” Virittyneisyydessä katoaa minän ja maailman välinen raja. (Kt.,170)

Katson virittyneisyyden olevan ehto ja edellytys maailman ekstaattiseen ja esteettiseen kokemiseen sekä luomiseen. Tästä virittyneisyydestä käsin avautuu transsi yhtenä mahdollisena eksistentiaalina.

Virittyneisyys, ymmärtäminen ja puhe ovat olemisen alkuperäisimmät konstituentit. Puhe ei ole ”lisä” eläimelliseen olemiseen, joka tekisi ihmisen ”ihmisen kaltaiseksi olennoksi”. Heideggerin Unterwegs zur Sprache- tekstissä todetaan: ”Ihminen puhuu aina – valveilla ja uneksiessaan ihminen puhuu. Puhe on ajattelun koti. Tässä tekstissä Heidegger ryhtyy käsittelemään poeettista, runollista kieltä ja sen voimaa. Merleau-Ponty on omassa tuotannossaan myös tarkastellut runollisen kielen olemusta ja sen totuudellisuutta. Tämä kielen ja puheen teema ja ymmärtämisen tapa on laajennettavissa kaikkea esteettis-taiteellista toimintaa koskevaksi.

En kuitenkaan tässä esityksessä uppoudu tarkastelemaan poeettisen kielen luonnetta tarkemmin enkä tekemään hermeneuttista tulkintaa tutkimusmateriaalistani. Palaan aiheeseen tarkemmin seuraavan esitykseni - tekstin esittelyn - yhteydessä. Viittaan vain lyhyesti tässä yhteydessä Charles Taylorin Heidegger-tulkintaan artikkelissa ”Heidegger, kieli ja ekologia” teoksessa Heidegger – ristiriitojen filosofi (toim. Arto Haapala, 1998)

Edelleen heideggerilaisen ihmisen maailmassaolon momentteja ja samalla konstituentteja ovat aistis-kehollisuus, tajuisuus ja situationaalisuus. Situationaalisuutta ei pidä ymmärtää pelkkinä tyhjinä raameina tai puitteina, joissa ihminen eksistoi. Situaatio sinällään on jo merkityksiä kantava ja rakentava tila.

Perustavalaatuiset maailmankanssa olemisentavat,

fundamentaalieksistentiaalit ovat:

- tilallisuus

- ajallisuus,

- kehollisuus,

- kansaolo jaetussa maailmassa,

- mielialaisuus/virittyneisyys,

- historiallisuus ja

- kuolemaa kohti oleminen.

Nämä eivät muodosta mitään dogmaattista tai hierarkista järjestelmää, eivätkä Medard Bossin (eikä myöskään Heideggerin) ajattelun mukaan ole ainoita mahdollisia eksistentiaaleja. Tämä on antanut minulle tulkinta-avaruutta sijoittaa transsi-ekstaasi-haltioituminen ilmiö eksistentiaalien kenttään. Kuten jo aiemmin totesin, ekstaattinen maailmasuhde avautuu vasta virittyneisyyden kautta, se ei siis ole virittyneisyystila.

MAHDOLLISUUSHORISONTTI JA OLEMISEN VOIMINEN

Palaan vielä Zollikonseminaarien puitteissa tapahtuneeseen Heideggerin ja Bossin yhteistyöhön ”mahdollisuus olemisen voimisena” teemaan liittyen.

Suuntaa antaen avaan Heideggerin ”olemisen voimisen perspektiivin” tässä yhteydessä. Mahdollisuus olemisen voimisena konkretisoitui Heideggerin yhteistyössä Zollikonseminaarien yhteydessä vuosina 1959-1969 klassista freudilaista psykoanalyysiä kritisoineiden psykiatrien ja analyytikoiden kanssa. Keskeisenä yhteistyökumppanina toimi hankkeen alullepanija psykiatri Medard Boss.

Boss on luonnehtinut edellämainittuja fundamentaalieksistentiaaleja tärkeimmiksi esksistenssianalyysin kannalta. Näitä eksistentiaaleja ei pidä ymmärtää kategorioiksi eikä toisistaan irrallaan oleviksi tai hierarkisiksi rakennetekijöiksi. Myöskään nämä mainitut eksistentiaalit eivät ole ainoita mahdollisia (Zollikoner Seminare, s. sekä Kakkori, Heidegger-Boss luento 2002

Eeva Sillman on Matti Juntusen muistokirjassa ”Ajatuksen ja toiminnan tiet” vuodelta -82 tarkastellut Heideggerin olemisen ideaa ja ”ontologisen käsitteen idean laajuutta ja kantavuutta ”mahdollisen” käsitteen analyysin kautta Tämän käsitteen avulla Heidegger kuvaa ja luonnehtii muuttuvaa ”todellisuutta”. Samalla sen avulla tehdään ero inhimillisen olemisen ja luonnon olemisen välillä. Sen avulla siis rajataan eksistenssi-käsite. Sillmanin mukaan ”Mahdollisuushorisontin avautumisen lähtökohtana on ihmisen oleminen (Dasein) = elämisen tosiasiallisuus muutoksen mahdollisuuden luonnehtimana. Eksistenssianalyysissä lähdetään selvittämään ”ilmiöiden selittämistä” olemiskysymyksen kautta. ”Todellisuus”, oleminen ymmärretään konkreettisesti muodostuvana, muuttuvana prosessina, siksi Heidegger pyrkii asettamaan ”vapaaksi” sen konstituiivisen luonteen ja sen ehdot. Maailmassaolemisen (in - der Welt - Sein) struktuuri antaa tälle sekä ”todellisuuden” että olevan olemisenmuodostumiselle perustan.” (Att., 156)

Sillman jatkaa:”Inhimillistä olemista (eksistointia) karakterisoi olemisen mahdollisuus, mahdollisuuus olla vielä jotain muuta kuin mitä se on. Heidegger luonnehtii tätä olemisen piirrettä ”olemisen-voimisena” (Seinkönnen). Näiden valossa voisi luonnehtia (rajata) sosiaalinen todellisuus muuttuvana prosessina, olemisen mahdollisuutena, inhimillisen toiminnan mahdollisuuksien horisontista. Ihmistä ja hänen toimintaansa sekä samalla siis ihmisen ”joksikin tulemisen” persoonaksi tulemisen) prosessia luonnehditaan olemisen voimisen mahdollisuutena, erilaisina mahdollisina tapoina olla. (Att., 157)

Palaan nyt alkuperäiseen kysymykseeni transsin luonteesta jonka alustavasti määrittelin yhden ja saman perustodellisuuden erityislaatuiseksi avautuneisuudeksi ja yhdeksi maailman kokemuksellisuuden mahdolliseksi muodoksi ja havaitsemisen tavaksi. Tutkin ilmiötä ilmaisujen kautta, siten kuin ne ilmenevät elämänyhteydessä, elämismaailman kokonaisuudessa. Tutkin heideggerilaisesti ”aina jo” maailmasuhteessa olevan ihmisen Daseinin olemista ja tämän olemisen ilmenemistä kokemuksessa, jota kutsumme transsiksi, ekstaattiseksi maailmasuhteeksi.

Maailma avautuu yhtenä mahdollisena kokemisen tapana transsiin päin. Todellisuus tai tietoisuus ei muutu ”toiseksi” tai ”epätavalliseksi” tavallisen vastakohtana. Luonnehdin tai luonnostelen transsia toisenlaisessa kokemuksellisessa maailmasuhteessa olemiseksi, toisenlaiseksi koetuksi ja todellistuneeksi eksistoinniksi. Kyse on maailmasuhteen erityislaatuisesta tihentymästä, joka näyttäytyy meille toisenlaisena tietoisuudentilana ns. arkikokemukseen tai ”tavalliseen tietoisuudentilaan” verrattuna juuri kokemuksellisen erityisyytensä vuoksi. Tulkitsen siis transsia yhden ja saman perustodellisuuden kokemuksellisesti erilaisena ilmentymänä. Tämän kokemuksen kieli on mytopoeettinen kieli, taide. Kysymykseksi jää: millainen ajattelu asuu poeettisessa kielessä. Millainen koti se on ajattelulle. Ja miten tämä ajattelu on universaalia - vai onko?

Heidegger toteaa Oleminen ja aika teoksessaan ”Meidän on osoitettava, että aikaisemmat täälläoloon kohdistuvat kysymyksenasettelut ja tutkimukset lyövät laimin varsinaisen filosofisen ongelman, siitä huolimatta, että ne ovat todella olleet hedelmällisiä.. samoin meidän on on osoitettava, että niin kauan kuin nämä tutkimukset lyövät laimin kyseisen ongelman, ne eivät voi vaatia, että ne ylipäätään voivat päästä siihen, mihin ne pohjimmiltaan pyrkivät. Eksistentiaalisen analytiikan rajaaminen suhteessa antropologiaan, psykologiaan ja biologiaan tarkoittaa vain rajoittumista periaatteessa ontologiseen kysymykseen. ”Tieteenteoreettisesti” tällainen rajaaminen on välttämättä riittämätöntä jo yksin siksi, että mainittujen tieteenhaarojen tieteellinen rakenne - ei siis näiden tieteiden edistyksen parissa työskentelevien ”tieteellinen asenne” - on nykypäivänä läpikotaisin kyseenalainen ja tarvitsee uutta potkua, jonka on lähdettävä ontologisesta problematiikasta.”(O.a., 70)

Edelleen: kappaleessa ”Eksistentiaalinen analytiikka ja primitiivisen täälläolon tulkinta. Vaikeus saavuttaa ”luonnollinen maailma-käsite” ”

”... Suuntautuessaan ”primitiivisten kansojen elämään” täälläolon analyysillä voi olla positiivinen metodinen merkitys, koska ”primitiiviset ilmiöt” ovat jo kyseisen täälläolon pitkälle ulottuvan itsetulkinnana suhteen usein vähemmän peitettyjä ja vähemmän komplisoituja. Primitiivinen täälläolo puhu usein suoremmin alkuperäisestä uppoutumisesta ”ilmiöihin” (esifenomenologisessa mielessä) Meistä ehkä kömpelöltä ja karkealta näyttävä käsitteellisyys voi olla positiivista tähdennettäessä aidosti ilmiön ontologista rakennetta.

... Mutta tieto primitiivisestä on tähän mennessä etnologian tuottamaa... (O.a., 76-77)

MERLEAU-PONTYN TAITEENFILOSOFIASTA

Havainnon fenomenologia- teoksessa, jonka asiasisällön ja tutkimuskohteen, tarkasteltavan ilmiön perusteella kääntäisin pikemminkin havaitsemisen fenomenologiaksi, Merleau-Ponty tarkastelee ruumiin tilallisuuden kokemusta ja siihen liittyvää ruumiin-kuvaa alkuperäisimpänä tietonamme. Käsitteellinen tieto, samoin kuin eri aistimien antama tietokin erkautuvat vähitellen tästä alkuperäisestä ruumiin kokemuksesta. Merleau-Pontyn teoria mullistaa tavanomaisia filosofisia opinkappaleita hävittäessään eron subjektin ja objektin, aistien ja älyllisyyden väliltä. Hän väittää, ettemme havainnossa viime kädessä tee eroa itsemme ja esineiden / ulkopuolisen maailman välillä. Havainnossa näkyvä maailma ja visio kietoutuvat yhteen” (Taide-lehti 1/-93, 32)

Merleau-Pontyn analyysi Cezannen taiteesta käyttää hyväkseen ruumiin tilallisuuden ja alkuperäisen havainnon käsitettä. Cezanne hankki fyysisen tuntuman aiheeseensa retkeilemällä maastossa, jonka aikoi maalata...itse maalaustapahtumassa hän unohti tiedon keskittyen välittömään havainnointiin. Tässä kokonaisvaltaisessa, primitiivisesä kontaktissa kohteeseen on Merleau-Pontyn selitys sille, miksi Cezanne hylkäsi klassisen perspektiivin, Sille ei ole sijaa havainnossa, sen lait kuuluvat geometrian, eivät näkemisen fenomenaaliseen maailmaan. Perspektiivi, samoin kuin kaikki kulttuurin meille siirtämät näkemis- ja ilmaisutavat ovat ns. valmista puhetta, jota Merleau-Ponty kutsuu sekundaariseksi. Ajattelu ja luovuus eivät sijoitu sen alueelle. Ne syntyvät alkuperäisestä kontaktista maailmaan. Tätä puhetta hän kutsuu autenttiseksi.( T.,32)

Merleau-Pontyn ”Cezannen epäily” teksti vuodelta -45 antaa konkreettisen sisällön juuri edellämainitulle autenttisuuden, alkuperäisen ja läsnäolevan hyvinkin huolettomasti käytetyille käsitteille. Näen tässä alkuperäisen, autenttisen, läsnäoloisuuden, primaarin ja primitiivisen käsittelyssä ajatuksellisen jatkumon Heideggerin täälläolon analyysin ja Merleau-Pontyn filosofian välillä.

Tähänastisen tarkasteluni valossa näyttäisi nyt Heideggerin olemiskysymys ja fundamentaaliontologia sekä Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia tarjoavan perustan, jolle rakennan oletukseni samanistisen maailmasuhteen ja taiteilijan maailmasuhteen rakenteellisesta kaltaisuudesta.

Palaan alkuun: taiteen syntyyn ja taiteellisen toiminnan ensisijaisuuteen suhteessa loogis-rationaaliseen länsimaiseen ajatteluun sekä ajattelua ja tiedostamista koskeviin ajatuksiin ja teorioihin. Cezannen sanoin: ”Maisema ajattelee minun kauttani ja minä olen sen tietoisuus.” (T.,34)

VEIKKO HIRVIMÄEN ”MUISTIKUVIA” NÄYTTELY ISKUNA JA KUTSUNA ”PITKÄ PALUU LAUMAN LUO” RITUAALIPERFORMANSSIN SYNTYYN

Jyväskylän taidemuseon kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen näyttely ”Muistikuvia” huhti-, toukokuussa 2005 tarjosi minulle puitteet ”Pitkä paluu lauman luo” rituaaliperformanssin esityksiin. Taidemuseon Suoja –näyttelytilan alakertaan Hirvimäki oli asettanut neljästäkymmenestä eri puulajista rakennettujen susien lauman, sudet olivat luonnollista kokoa, taustamusiikkina soivat sutten huudot. Olin neljä viikkoa ennen ensi-iltaa suuressa olkapääleikkauksessa, josta toipuminen vie jopa vuoden.

Näin tuli esityksestäni parantumis-toipumistarina. Ihmisen elämän rajallisuus ja ruumiin sekä mielen haavoittuvuus eivät tule esiin niin kauan kun mikään ei häiritse ”normaalia” tilaa ja toimintakykyisyyttä. Haavoittuminen ja kipu pysähdyttää – antaa mahdollisuuden kuulla kutsu. Tapahtuu virittäytyminen. Sudet kutsuivat minua, avasivat umpeutuneen polun viettien ja vaistojen maailmaan. Susi minussa kutsui takasin lauman hoiviin, turvaan ja hoitoon. Ei ulkopuolinen ”kutsuja”.

Esitysten jälkeisissä yleisökeskusteluissa tuli esiin runsaasti ajatuksia taiteen parantavista ja eheyttävistä voimista sekä taiteilijan työstä ”viestinviejänä ja välittäjänä”. Myös taiteen totuus- ja eettisyyskysymykset nousivat luontevasti keskustelutilanteista. Nämä keskustelut liittyvät Jyväskylän taidemuseon museopedagogiseen toimintaan ja ovat osa laajempaa yleisölle suunnattua taidekasvattajatoimintaani, joka kulkee mukana tutkimuksessani.

Kirjeenvaihdossani Hirvimäen kanssa hän tuo esille oman taiteilijakutsumuksensa ja työn lähtökohtia. Siteeraan muutamia oman tutkimukseni kannalta keskeisiä ajatuksia, joiden kautta pyrin taas avaamaan lukijalle ekstaattisessa maailmasuhteessa elävän taiteilijan maailman avautumisen tapaa:

”En voi palata kovin analyyttisesti työni taustoihin ja sisältöihin, en valmistele niitä, sillä jos suunnittelen, olen tehnyt jo rajat, joita en voi ylittää. Olen kuin häkissä enkä voi odottaa kutsua. Jälkeenpäin minä itse en ole enää läsnä, työni tietävät enemmän.

Koetan kuitenkin sanoa jotain oleellista alusta. On kutsu-näky, jokin ulkoinen sysäys, isku tai kuin salama, jonka iskusta ”hengästyy” ja josta syntyy energiaa. Joka johtaa toiminnalliseen purkaukseen. Siitä voinee käyttää nimitystä ”transsi-ekstaasi”. Tapahtumassa olen ikään kuin ”irti”, olen ulkopuolinen ajasta ja paikasta, olen samanaikaisesti sivustakatsoja ja toteuttaja.

Materiaalikin voi olla edellä mainittu sysäys, sen intensiteetti, ”aika”, ”hiki”, ”kasvun jäljet”; ”lämpö”, ”SEN ELÄMÄ”, joka kutsuu fyysiseen kosketukseen ja joka on portti siihen tajuamattomaan, josta en tiedä vielä paljon, mutta joka vie pyörteen keskustaan.

Kosketus on syvämuisti, liekö selkäytimestä ja äidin / äitien maidosta, isän / isien tieto, joka on yleinen koko luomakunnalle. Se ei ole aika eikä muisto vaan eräänlainen paluu tästä ja nyt. Sitä on vaikea eritellä, siinä ei ole alkua eikä päätöstä, se on kuin aamu, joka näkee jo illan. Se on yksinoloa ”sisällä” joka on jo panssaroitu ulkoisesta. taiteilija on kuin ytimen seuralainen.

Kun teen suden, olen susi, ajattelen kuin susi, käyttäydyn kuin susi, ”haistan” kuin susi, olen osa suden luonnetta ja vaistoja, olen osa suden elämää, mutta vain sen hetken kun olen ”läsnä”.

Jätän työni avoimeksi, aivan kuin koko tapahtuma myös minulle on avoin. Teidän tehtävänne on elää, kokea omalla tulkinnalla avoimesti ja rikastaen niiden sanomaa. Niillä on aika ilman aikakäsitettä (mennyt – nyt – tuleva). Niissä on TAPAAMINEN. Taiteilija on sanansaattaja.”

(Veikko Hirvimäen kirjeestä tekijälle , Petäjävesi 14.7.2005)

Esityksestäni on tehty itsenäinen videoteos, ei pelkkä dokumentaatio. Seuraavassa kirjeessään nähtyään videoteoksen Hirvimäki jatkaa taideteoksen olemistapaa näyttävää ja purkavaa ajatteluaan:

”Taiteilijana oleminen on ollut minulle kuormaamista, nuorena etsiskelin toteuttamisen siemeniä, niiden löydyttyä keräämisvaihe loppui. niistä alkoi tulla energiaa, jonka vapauttamiseen, juurruttamiseen tarvitsen tahdon ja tahdon vapauttamiseen näyn, sen näkemiseen syvän maanittelun (manaus?), jolloin pääsen ”tiedostamattomalle tasolle”, ”synnytykseen”, joka on jo ”ulkopuolista” – eikä siitä osaa sanoa valveilla.

Kaikki on kasvanut puuksi ja juurtunut ja työntänyt oksat lävitse ja niihin laskeutuneet linnut ovat menneet, eikä niiltä voi kysyä miksi ne laskeutuivat ja menivät, jos kysyisin, menisin, enkö olisi enää. Olen kuin hengästynyt sanansaattaja, jonka sanoma on vastaanottajan hallussa - eikä sitä voi kysyä Miksi, Mitä Varten?

(Ballaiques. 11.10.2005)

Lähteet:

Hautamäki, Irmeli esipuhe Merleau-Pontyn ”Cezannen epäily” artikkeliin. Taide-lehti 1/1993

Heidegger, Martin Oleminen ja aika, 2001

Heidegger, Martin Maailmankuvan aika, 2000

Heidegger, Martin, Zollikon Seminare. Protokolle, Zwiegespräche, Briefe. Herausgebem von Medard Boss. 1994

Hultkranz, Åke A Definition of Shamanism. Teoksessa Temenos Studies in Comparative Religion. vol. 9., 1973

Laine, Timo Maailman avautumisen syntyperät. Teoksessa Katseen tarkentaminen toim. Leena Kakkkori, 2003

Merleau-Ponty, Maurice Cezannen epäily. Taide-lehti 1/1993

Pentikäinen, Juha Samaanit ja samanismi. Teoksessa Samaanit.Tampereen museoiden julkaisuja. toim. Saloniemi, Marjo-Riitta

Sillman, Eeva Ajattelun ja todellisuuden ongelmasta Martin Heideggerin filosofiassa. Teoksessa Ajatuksen ja toiminnan tiet, Matti Juntusen muistokirja 1982