Rajalla…. tumma metsä. Usvat nousevat suosta. Korppi huutaa. Minä niin väsynyt. Niin kauas-pois jo juoksin itseltäni, itsestäni. Ruumis raukka niin runneltu. Raajat rujoiksi raadeltu. Minä yritin tehdä itseni ihmisenkaltaiseksi olennoksi.
Uuvuttaa. Kovin uuvuttaa.
Iiiiii – aijj – iiii – aaa – iiii – jaaa - eiijooo –aaa –iii
On ikävä -
ihmisen ikävä
kotikontuin kartanoille kaipaan
eläinsieluni hylkäsin
ai ikävää
sydänsuoni niin suruisa
kinnerjänteet niin kipeät
ai ihmisen ikävää
raajat rujoiksi raadeltu
suru sydäntä painaa
sielu niin särjetty
sydän suloinen surmattu…
Missä juoksee suurten sutten suku
kussa kulkee kotokansani
missä vaeltaa mun valtaväkein
kussa astuu armahaiseni
missä lepää minun laumani
missä herää hukkain heimo.
Suuret sudet niin soreat
valkohampaat, vahvatassut
hukat harmaat hallakarvaiset
Isä, isoseni suuri susi
Emo, emoseni
äiti armas
sydän niin suloinen
Rajalla
on rajan takana
tie
kiven päällä polku
on kiven päällä polku
rajalla - ra – jall - a
on raja
pyhä
rajan takana
Täällä juokse suurten sutten suku
täällä kulkee kotokansani
täällä vaeltaa mun valtaväkein
täällä astuu armahaiseni
Täällä lepää minun laumani
täällä herää hukkain heimo
täällä laulaa lauman lasten äänet
Metsän syvän sydämen sylissä
kallion kielekkeen alla
laajan tunturin laella
kanervaisill´ kankahilla
luona lähteen laulavaisen
viileäin virtain vierillä
Täällä herää hukkain heimon henkein huudot
täällä laulaa lauman lasten äänet
Metsän syvän sydämen sylissä
Hongattaren huonehissa
Tapiolan tanhuvilla
Laulu on teksteistä suomalaisen kuvanveistäjän susi-veistosten parissa tekemästäni rituaaliperformanssista. Neljä viikkoa ennen ensi-esitystä olin suuressa olkapääleikkauksessa, joka taas kerran pysäytti. Ruumiin sekä mielen rajallisuus ja haavoittuvuus, järkkyminen. Tietoisuus taas kerran siitä, ettei vakautta ja pysyvyyttä ole… Tarvitsin taas kerran muistutusta kaiken olevan ykseydestä. Sivilisoituneessa maailmassa puen ylleni valhevaatteet, hylkään sen eläimellisen, aistit valppaana, vaistot ja vietit vapaana kulkevan – maa-ilma yhteydessä kulkevan olemuspuoleni.
Taas kerran annoin viekoitella itseni siihen arvojen ja asenteiden maailmaan, jossa ihmisen mittana, käypänä kriteerinä on suorittaminen, jatkuva asioiden perässä juoksu, jota kilpaa en koskaan tule voittamaan. Tai voitto on katkera ja pettymys. Tässäkö tämä nyt oli? Ja mitä kaikkea jäi näkemättä, kokematta. Miksi en ymmärrä pysähtyä lepäämään ja katsomaan, antaa maailman katsoa ja koskettaa itseäni? Antaa maailman tulla lävitseni - puhaltaa henkäyksenä. Miksi en voi antaa maailman laulaa kauttani pientä laulua? Miksi se on niin vaikeaa?
Uuvuksissa kaipaa vanha naarassusi omiensa luo lepäämään, hengittämään heimonsa kanssa. Kuuntelemaan lauman lasten ääniä. Hellään hoivaan suuren susi-isänsä ja emo-emosensa, äiti-äityensä kylkeen. Pitkä ja raskas on paluu yltiöpäisestä ”ihmisenäolemisen” roolista. Liian raskas kantaa. Hyvin nöyrin ja kyselevin mielin - polkua hapuillen. Polun löytämisen mahdollisuus on aina jo itsessäsi, tie tiedossasi - jos vain pysähdyt kuuntelemaan sen kutsua.
Kertomus on levon löytämisestä, toipumisesta, eheytymisestä ja parantumisesta. Yleisökeskusteluista mieleeni jäi lähtemättömästi 13-vuotiaan tytön ihmettelevä kysymys: ”Paransivatko sudet oikeasti sinun käden?” Vanhempiensa kanssa myöhemmin käydyssä keskustelussa keskeistä oli: Ei yhdellä kertaa. Toipuminen ja paraneminen tapahtuu hitaasti.
Laulu ja rummutus, sutten ulvonnan kuuleminen, kutsun kuuleminen ja siihen vastaaminen olemalla
yhteydessä myös vaikenemisen kautta, se on susien tapa parantaa rikkimennyttä, erheisiin langennutta heimostaan erkaantunutta lajikumppania. Tyynnyttää, rauhoittaa, rakastaa takaisin elämälle.
Suurten sutten veistäjä kuvasi tekemisensä luonnetta seuraavalla tavalla: taiteen toteuttamisen siementen keruun aika on nuorena. Keräämisvaiheen jälkeen niistä alkoi tulla energiaa, jonka vapauttamiseen tarvitsen tahdon - ja tahdon vapauttamiseen näyn., sen näkemiseen syvän maanittelun (manauksen), jolloin pääsen tiedostamattomalle tasolle – ”synnytykseen” , joka on jo ”ulkopuolista”, eikä siitä osaa sanoa valveilla mitään.
Kaikki on kasvanut puuksi ja juurtunut ja työntänyt oksat lävitse ja niihin laskeutuneet linnut ovat menneet, eikä niiltä voi kysyä, miksi ne laskeutuivat ja menivät, jos kysyisin – menisin – enkä olisi enää.
Näin on myös oman eksyksissäolotarinani ja sen jakamisen kanssa. Linnut ovat jo meneet ja laskeutuvat – lähtevät - - - . Minä jään oloisuuteeni avoimena odottamaan tietämättä odottamiseni kohdetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti