ABORIGINAALIEN MAAILMAN AVAUTUMINEN

Anna-Maija Järveläinen

ABORIGINAALIEN MAAILMAN AVAUTUMINEN YHTEISESTI JAETTAVASSA PAIKASSA

Maailma avautumisen paikkana ja vieraskultturin ymmärtäminen

SE, ETTÄ SINÄ ET TIEDÄ MINNE KATSOA, EI MERKITSE ETTÄ JOKIN ON KADONNUT. JOS SULJET SILMÄSI, SE EI TARKOITA ETTÄ ASIAT YMPÄRILLÄSI EIVÄT OLE OLEMASSA.

Mitä näin, mitä koin, mitä ymmärsin?

Annukka: Miten tämä nyt sitten toimii, tämä warango? Kuinka laaja lentorata sillä on? Voitko sinä säädellä sitä? Sen lentoradan kulmaa ja...

Warren: Katsos, kun se heitetään aina vastatuuleen ja sun täytyy tietää tuulen voimakkuus ja se heittokulma missä tää kapistus lähtee sun kädestäs, ja millä voimalla se lähtee. Niin sä voit säädellä sitä lentorataa...

Annukka: Minä en nyt ymmärrä, siis miksi näin, eihän palaava bumerangi voi olla tappobumerangi? Kun kerroit että teillä on kolmenlaisia bumerangeja, tää palaava ja sitten se jolla kahdella jalalla hyppivät kengurut ja lentokyvyttömät emut, niitten jalkajänteet katkaistaan tai lamaannutetaan ja sitten ne on helppo juosta kiinni ja tappaa keihäällä, ja sitten leikkaavilla piikiviterillä viritetty bumerangi, joka haavoittaa eläintä ja heikentää sitä verenhukan vuoksi ja niin taas pääset lähelle tappaaksesi saaliin. Niin mihin tätä palaavaa sitten käytetään?

Warren: Ei kun.. katsos, kaislikossa missä vesilinnut elää niin siellä sä lähetät tän palaavan bumerangin, warangon suhisemaan ja pitään ääntä kaislikon yläpuolella, niin se ääni pelästyttää linnut lentoon ja sen jälkeen seuraa kolkkabumerangi, jolla, jos oot taitava, niin voit tappaa jopa kaks tai kolme lintua yhdellä heitolla.

Annukka: No niin, no nyt minä alan ymmärtää. Tunnen itseni täysin tolloksi, mutta ajattele nyt, herrajumala, kuinka pitkä matka, pitkä tie että minä ymmärsin edes kysyä, vaikeasti ja vaivalloisesti oikeaan suuntaan.... Että jo oikean kysymisen tavan löytäminen voi olla näin työlästä ja vaikeaa.

Mitä oikein tapahtuikaan? Mikä avautui?Jos ajatellaan ihmisen lajihistoriaa, ihmisen ihmiseksitulemisen tietä, niin aistis-ruumiillinen oleminen tässä maailmassa, sen asettamien ehtojen varassa on aina ensisijaista. Ympäröivä maailma muodostaa sen horisontin jossa ja jonne päin ihminen suuntautuu. Ravinto, suoja ja suvunjatkaminen ovat ne kovat tosiasiat joiden varassa ihmisen maailmassaolo jatkuu, on jatkunut. Australian alkuperäisväestön historia omalla mantereellaan on ehkä 50 000 vuotta vanha. Meidän suomalaisten maantieteellinen, historiallinen koti Pohjois-Euroopassa tuskiin 10 000 vuotta nuori. Minkälaatuinen kohtaamistapahtuma oli Four-Winds kokoontuminen kesällä 2002 Saarijärvellä Pyhä- Häkin kansallispuiston tienoilla?

NÄKÖKULMANI VIERASKULTTUUREIHIN, ARKAAISIIN USKOMUSJÄRJESTELMIIN JA TAITEEN OLEMISTAPAAN

Taidekasvattajana ja tutkijana olen kiinnostunut taiteen alkuperäkysymyksestä, missä se on, miten se on, se, mitä me länsimaisesti sivilisoituneessa kulttuurissa kutsumme ”taiteeksi” , kulttuuriksi luonnon vastakohtana? Mikä on sen synnyn, tulemisen tapa? Mikä on sen olemisen tapa?Taidehistorioitsijat, kulttuuriantropologit ja uskontotieteilijät ovat oman tieteenlansa tutkimustraditoitten ja metodien puiteissa tarkastellet, selittäneet, ymmärtäneet ja tulkinneet ns. primitiivisten kansojen kulttuureita ja uskomusjärjestelmiä. Ongelmallista on se, että käsitejärjestelmä, jolla vieraskulttuurin ilmiöitä pyritään lähestymään ja ymmärtämään muodostaa jo rakenteissaan esteen ymmärtää ”toiseutta” sen omista lähtökohdistaan.

Tämä kielellis-käsitteellinen ymmärtämisetapa luo sokeutta, johtaa harhaan, pois asian ytimestä. Käsitteistö, jolla pyrimme ymmärtämään historiallisesti tai maantieteellisesti kaukaista kulttuurista imiötä, on länsimaisen hellenistisen ja kristillis-teologisen kategorioitten läpi nähtyä maailman ja ihmisen ymmärtämistä. Nämä käsitteet ovat siinä määrin sementoituneita ajattelumme välineitä, että on vaikeaa, miltei mahdotonta pyrkiä näkemään ja ymmärtämään ilmiöitä ”sellaisinaan”, meidän kieleen ja ajatteluun jo rakenteissaan sisältyvistä todellisuus, tietoisuus, tieto, usko, tämänpuoleinen-tuonpuoleinen, aine-henki, subjekti-objekti -käsityksistä puhdistettuna.

Näin jää tavoittamatta se, mikä on meille yhteistä, ihmisen maailmassaolon perustus. Se on maailman ja minän kietoutuneisuus, dialogi. Ei niin, että olisi minä ja minän ulkopuolella maailma, esineellisenä, meitä vastassa. Ja sen lisäksi, ohessa, rinnalla, tuonpuoleisena jollain tavalla olemassaoloevana henkien / henkinen maailma ja todellisuus. Me olemme jo lähtökohtaisesti maailmassa, millainen se sitten onkaan. Maailman ja minän dialogisessa kietotuneisuudessa on kautta historian syntynyt ja syntyy erilaisia elämismaailmoita, erilaisia perspektiivejä olemiseen maailmassa, kulttuureita. Maailma ympärillämme on se horisonttien horisontti, joka on kaikille yhteisesti annettu, kulttuurisesta ja historiallisesta tilanteesta riippumattomana. Se on. Minä olen. Maailmassa, vääjäämättömästi.

Ihmisen olemiseen kuuluu maailmassaolosuhteen ilmaisut, yhtenä esimerkkitapauksena bumerangi. Olen neljänkymmenen vuodenajan ”tiennyt” mikä bumerangi on, sen kulttuurisen alkuperän, sen muodon, sen käyttötarkoituksen. Mitä on se, mitä minä en ole tiennyt, mitä minä en edes ole osannut kysyä? Miten ja millaisissa oloissa tämä tarvike, esine palvelee käyttäjiensä elämistä. Ja vielä pidemmälle kysyen: miten tämä bumerangi olevana, osana aboriginaalien maailmaa on jäsentynyt ja jäsentää ihmisten elämää kulttuurissaan. Sitä kysymystä en ole osannut esittää. Eikä vastaajaakaan ole ollut lähimailla. Miten pitkä matka kysymiseen...Toisena esimerkkitapauksena ”yliset ja aliset maailmat” henkiolentoineen. Transsi, samaanimatka, ns. ”muuntunut tietoisuuden tila”, kuten etno-, ja kulttuuriantropologit ja uskontotieteilijät ilmiötä kuvaavat. Olen toistakymmentä vuotta tehnyt ”samaanimatkoja” eri transsitekniikoita käyttäen. Olen kouluttanut erilaisista lähtökohdista, toiveista ja odotuksista käsin asiasta kiinnostuneita ryhmiä ja ihmisiä.Tällä hetkellä epäröin.

En epäile asian totuusluonnetta Päinvastoin. Maailma avautuu transsiin ja ns. ”epätavalliseen”, ”samanistiseen tietoisuudentilaan” päin, yhtenä maailmassaolon ja maailman avautumisen mahdollisuutena Kuten uneen. Länsimaisessa kultturissa historiallisesti väistyneenä potentiaalisena maailmassa olon, tietämisen ja maailman avautumisen muotona se on ikäänkuin ”peittynyt”. Tieteen alueella pyritään löytämään ilmiölle luonnontieteellisiä selitysmalleja. Psykologian puolella kognitioteoriosta, lääketieteen puolella aivotutkimuksesta. Modernin fysiikan uusia tuloksia pyritään ottamaan käyttöön ns. ”henkimaailman ilmiöiden” todeksiselittämisessä ja ymmärtämisessä.

Tämä tarkoittaa reduktionismia ja determinismiä. Inhimillinen toiminta ja elämä, ihminen kokonaisuutena palautetaan aivosähkötoiminnaksi tai mielen toiminta erilaisiksi psyykkisiksi toiminnallisiksi skeemoiksi. Inhimillinen toiminta ja ihmisen elämä määräytyisi näin aivotoiminnoista. Mutta mieli ei ole ja toimi irrallaan ihmisen elämän kokonaisuudesta, niinkuin sitä eletään päivittäin. Rankan luonnontieteellisestä mallista on tosin olemassa ”hienoviritteisempiä” tulkintoja, esimerkiski psykoanalyyttinen tulkinta. Ajatukset tiedostamattoman, esi-tietoisen ja tiedostetun, tajuisen, ali- ja ylitajuisen rakenteista, ja niissä, ikäänkuin lokeroissa tai säiliöissä sijaitsevista ”asioista”, mitä ne lienee ovatkaan, ovat kuvaustapansa vuoksi jokseenkin mekanistisia. Minun on hyvin vaikea ymmärtää ihmisen maailmassaoloa ja merkitysmaailman avautumista, totuudellisuutta, kauneutta ja hyvyyttä, tiedon, taidon ja eettisyyden syntyä ja vaikutuksia luonnontieteellisesti ymmärretyn, atomistisen ihmiskäsityksen varassa.

Uskomusjärjestelmien ja uskontojen ydin taas on nimenomaan usko. Se ei tarvitse kvanttifysiikan tai muun ”kovan tieteen” perusteluja jumalan tai henkimaailman olemassaololle. Jotka käsitteet, kuten totesin jo, ovat sinällään historiallisesti tuotettuja käsitteitä, jotka tuottavat itsestään, omasta luonteestaan johtuen, tiettyyn suuntaan etenevää ihmisen elämismaailman ymmärtämis- ja tulkitatapaa. Mitä minulle jää käteen? Että jotain on.Ja ymmärrys siitä miten sen oleminen tapahtuu, on tapahtumista. Aina uudelleen astumista ymmärryksen kehälle.

...Että avautuisi se elämismaailma, jossa aboriginaalikulttuurin eri ilmaisut asettuisivat kohdilleen ja löytäisin samalla sen yhteisen ihmisenäolemisen kaltaisuuden perustan. Australian alkuperäisväestön myyttiseen tarustoon kuuluu kertomus maailman synnyn alkuvaiheista. Jumala teki ihmisen ja antoi hänelle kaksi peruselementtiä: puun ja kiven. Sattumoisin jumalan ensimmäinen ihmisluomus oli mies, joka ei oikein ymmärtänyt mitä hänen tulisi ryhtyä askartamaan ainesten kanssa. No, koska mies oli niin tyhmä, niin hänelle oli luonnollisesti luotava neuvokas nainen kumppaniksi. Ja näin, viisaan vaimon avustuksella ja yksissä tuumin ryhtyivät he rakentamaan elämää näistä kahdesta peruselementistä. Ja oli aurinko,valo ja tuli, joka puun kanssa loi lämpöä, kuumuutta puukeihään terän karkaisuun, lihan kypsentämiseen. Oli puuaines, josta piikiviveitsellä vuoltiin bumerangeja, ruuhia. Tehtiin innovaatioita, kantava siipi, roottorinlapa, kaikki keksitty jo kymmeniätuhansia vuosia sitten. Oli puiset rytmikapulat, joilla viestittämällä nopeakin yhteydenpito naapurikansojen kanssa oli mahdollista. Oli kokonainen elämänmuoto, rakentunut -rakentuva. Tässä elämänmuodossa, maailmassa ihminen jäsentyi ihmiseksi samalla omaa maailmaansa jäsentäen.

Ja muutamia kymmeniä tuhansia vuosia myöhemmin pohjoisessa jään vetäytyessä, sulaessa, ihmiset vaelsivat riistan ja ravinnon perässä uusille jäästä ja vedestä paljastuville alueille ja jatkoivat siellä oman elämän elämistä, elämänmuotonsa kehittämistä. Perustarpeissaan ja elämisenehdoissaan niin hyvin samanlaisia kuin veljensä ja siskonsa muilla mantereilla. Toki paikallisolosuhteet vaikuttivat edessäolevien tehtävien luonteeseen ja ratkaisumalleihin, innovaatioihin. Lämpö ja valo olivat ne elementit, joita meillä pohjoisen ihmisillä oli niukalti. Mutta puuta oli, metsää, ja kiveä, graniittista peruskalliota. Oli elämiä metsässä ravinnoksi, turkikset lämpöa antamaan. Oli aurinko, oli ilma ja vesi, sula tai jäätynyt, taivaalta hiutaleina leijuva, kiljuvan myrskyn kiidättämä, oli ukkonen ja Ukon vasamat, jotka sytyttivät metsiä.... Ja näistä elementeistä, meillä, alkoi muodostua omanlaistaan, omannäköistä elämisentapaa, maailman kanssa olemisentapaa omine ilmaisuineen. Ruuhet vesilläkulkemiseen, vesi oli väylä, tie. Keihäät, jouset ja nuolet, orava- ja lintukolkat.Kivikirveet ja nuijat. Keramiikka ja koristelu.

Ja niin tuli sauna, puun, tulen ja veden liitto, kohtaamistapahtuma. Transformaation paikka niin ainekselle kuin ihmiselle. Pyhä paikka, jonka olemusta Parta Four Winds veteraanina Saarijärven tapaamisessa 2002 hyvin kunnioittavasti ja hienotunteisesti toi esiin vieraillemme.

Saunan hengen olemus paljastuu käyttöyhteydessä. Saunan henki ei voi vaatia kunnioitusta muun perusteella kuin saunan olemuksen kunnioituksen perusteella. Siis juuri saunana olemisen perusteella. Syvä ja viisas materiaalien tuntemus on ohjannut rakentajien kättä aina siitä asti kun on suunniteltu rakennuspuun kaadon ajankohtaa. Itse työsuoritus on ollut ennen meidän aikoja niin arvokas ja aikaavievä toimi, ettei ole ollut mitenkään perusteltavissa hätäisyys ja materiaalien turmeleminen kaatamalla puu väärään aikaan tai väärillä työtavoilla, väärän materiaalin valinnalla tai käsittelyllä tai rakenteellisesti ja toiminnallisesti huonoilla ratkaisuilla.

Kunnioituksen on noustava tästä ymmärryksestä ja kunnioitukseen kuuluu huolenpito.

välittäminen. Jos tästä hartaudesta ja harrastuneisuudesta nousee kiitoslaulu saunan hengille, puun, tulen ja veden liitolle, saa nousta. Pyhä on läsnä.

Kunnioitusta traditiota kohtaan ei voida siis perustella vanhuudella, ikäänkuin asian tai ilmiön totuus- ja arvokriteerinä käytettäisiin sen ”ikiaikaisuutta”. Kunnioitus nousee totuudellisuudesta, siitä missä määrin traditio ilmauksineen puhuu jostain sellaisesta, joka on yleispätevää ja ihmisen ja asioiden maailmassaolosuhteessa perustavalaatuista. Mytopoeettinen ajattelu ja myytin ilmaus ei ole voimallista siksi, että se on hämärää ja mystistä, yliaistisesta ja tuonpuoleisista puhuvaa vaan kristallinkirkaan selkeytynsä ja kiteyteyneisyytnsä vuoksi. Myytin ja tradition totuusarvo on koeteltu ja koeteltavissa, konkreettisesti ja kouriintuntuvasti.

AINES JA HENKI

Warren: ..en kyllä tiennyt että löytyykö teiltä Suomesta tällaista kiveä, no potkiskelin tuossa ojenpenkkaa kulkiessani ja siinähän se oli, piikiveä, kauniisti lohkeavaa ja säröytymätöntä.

Laita ekaks tällanen alasinkivi maahan, se voi olla mitä kiveä vaan, ja sitten otat vasarakiven toiseen käteen ja voit katsella iskettävästä kivestä suuntia, josta lohkeaminen tapahtuu. Iske loivasti ulospäin kiven lohkeamapintaan. Voit iskeä lujemmin... Älä käytä väkivaltaa, älä hermostu...

Ajattelen mielessäni että tuo kyllä onkin vaikeaa, vallankaan kun ei se tunnu oikein onnistuvan. Katselen tarkkaan muitten työskentelyä ja yritän oppia omaa vuoroani odotellessani. Olen juuri aloittamassa iskemistä alasinkiven päällä kun auto tulee ja joudumme väistämään. Seistessäni koputtelen kuunnellen kiven syrjää..

Warren: Sinun täytyy isekä lujemmin...

Annukka: Ei, kun minun täytyy saada ensin kuunnella kiveä, minkälaisen äänen se antaa eri kohtiin kevyemmin naputellessa. Anna minä nyt etsin..... sitä........ koh...... OHOH !!!

Seison jähmettyneenä sorapenkalla, kaunis, miltei pikkusormen mittainen,lievästi kaareva kiviveitsi emokivestä kämmenelleni lohjenneena. Ensimmäinen ajatukseni on: mutta miten minä sen tein? Olin täysin huoleton mutta silti keskittynyt, kuunteleva. Ja kivi antautui kyselylleni, vastasi, ei vastustanut. Ei pakkoa, ei ”kovaa tahtoa, joka vie läpi harmaan kiven”. Kysymistä, kuuuntelua, ehdottamista, josko se olisi tämä kohta. Olisiko? Mitä sanot, miten vastaat? Mitä tapahtui siinä ”välissä”, siinä dialogissa maailman kanssa, jossa lähdin kysymään kiven ”luontoa”, sen ”henkeä”. Väkivallalla kivi ei avaa itseään iskijälle. Se joko jää mykkänä käteesi ja mitä enemmän yrität sitä sulketuneempi sen ominaisluonne on sinulle, tai jos jatkat, nin kivi pirstotuu käsiisi, kuolee, sen henki häviää, pakenee. Ja sinä itse kuolit kai vähän. Taas kerran. Niin käy, vähä vähältä sinä haavoitat ja kuoletat itseäsi...brutaaliuden ja väkivallan tietä kulkien.

Niin aina, ihmistenkin kanssa. Kunnioitus nousee toisen ominaisluonteen kuulemisesta. Toisen ihmisenäolon kuulemisesta. Että näet sen yhteisen ihmisenkaltaisuuden eroista huolimatta. Ihmiseksitulemisen tien.

TÄPLÄMAALAUKSET KARTTANA, INFORMAATIONA JA HISTORIANKIRJOITUKSENA

Lyhyen, noin 300 vuotta kestäneen Australian mantereen valloituksen aikana valkoisen eurooppalaisen vaikutus on ollut monella tavoin tuhoisaa. Australian asema brittiläiseen imperiumiin kuuluvana mantereena oli hyvin vähäisestä rippuvainen. Kapteeni Cookin saapuminen nykyiselle Sydneynlahdelle ja maan valtaaminen tapahtui vain vuorokautta ennen ranskalaisten saapumista paikalle. Siten se, että Australian aboriginaalien kielenä kotikielen lisäksi (joita on noin 300) on englanti, on sattumaa. Millaiseksi alkuperäisväestön asema olisi ranskalaisten alaisuudessa muodostunut, voi jäädä vain arvailuksi. Joka tapauksessa perinteinen heimo- ja valtiorakenne olisi murentunut valloittajien vaikutuksesta. Valtioiden rajat olivat selkeät ja neuvotteleva kanssakäyminen tapahtui päälliköitten kautta.Rajariitojakin oli - luonnollisesti.

Kauppaa käytiin ja tietoja vaihdettiin. Kaarnankappaleille tai muulle materiaalille täplä- maalatut kartat toimivat vaihdon välineinä ja lahjoina. Maalauksissa oli selkeästi esitettynä kylät, kulkureitit, vesipaikat, emujen ja kenguruiden asumapaikat. Näin maalauksiin oli tallennettuna heimon hengissäsäilymisen kannalta keskeistä tietoa. Suurissa heimojen ja kansojen yhteisissä juhlissa näitä karttoja saatettiin lahjoittaa naapuripäällikölle tai ne toimivat kaupankäynnin välineinä. Kyse oli siis politiikasta ja taloudesta.

Jim kertoo:”... katsokaas, näin tuli sitten kapteeni Cook, siis Hook (älytöntä naurua) täältä näin lahden eteläistä rantaa ja tökkäsi Englannin lipun hiekkaan, tähän näin, töks. Ja sitten jo seuraavana päivänä, kas kummaa, tuli toinen laiva, joo ranskalaisten, ja ne rantautui vastakkaiselle puolelle lahtea, töks. Näin vähästä se oli siis kiinni, ettei me nyt poloteta ranskaa....”

Ja näin selkeästi historian tapahtuvan silmieni edessä Jimin kertoessa ja piirtäessä, hahmottaessa tapahtumia silmieni edessä. Minä olisin voinut kirjallisuuden kautta hankkia informaatiota Australian valtaamisesta ja alkuperäisväestön perinteisen elämäntavan murenemisesta. Mutta minä en olisi ymmärtänyt. Nyt minä näen historian ja elämän avautuvan tummien käsien piirtäessä ja pyyhkiessä taas pois vieraittemme kansan elämän historiaa. Tätä minä en voi unohtaa. Sanan ja kuvan elävä rinnakkainkäyttö, kertomukset, historialliset faktat kietoutuvat kokonaiseksi avautuvaksi hahmoksi, elävänä. En unohda. Ja kuunnellessani kertomusta minulle muutenkin vaikealla australianenglannilla esitettynä, minä tartun hihasta ja pyydän: ”Piirrä se minulle, minun täytyy saada muistaa. Piirrä se minulle niin se ymmärrys pysyy aina.” Ja minulle piirrettiin.

TARINA UNIAJASTA, MAAILMAN SYNNYSTÄ JA DIDGERIDOOSTA

”Tässä maassa on paljon didgeridoita. Se johtuu linnuista. Kauan sitten, Uniaikaan linnut olivat ihmisiä, kuten me. Ne kuljettivat koko omaisuuttaan - mikä ei ollut paljon - aina mukanaan. Ne kietoivat kaiken vyötäisilleen, kantoivat olkapäillään tai kuljettivat kainalossaan. Näin ne kuljettivat mukanaan bumeranginsa ja didgeridoonsa.

Yksi linnuista, nimeltään Pitkäpyrstö, oli didgeridoon soittaja tuohon aikaan. Meidän kielellä

sitä kutsuttiin Giddabushiksi. Se kantoi aina didgeä mukanaan ja kun se ei soittanut sitä, se sitoi sen tiukasti vyötäisilleen. Myöhemmin Giddabushille kasvoi tosi pitkä pyrstö, joka muistuttaa meitä vielä tänäkin päivänä, että se on didgeridoon soittaja.

Toinen lintu, teidän kielellänne kai lepinkäinen, oli myös ihminen Uniaikaan. Se löysi kaikki puulajit ja käytti niitä soittokapuloina. Koska sillä oli hieno ääni siitä tuli laulaja. Voit kuulla sen yhä tänäkin päivänä. Se on edelleen hyvä laulaja.

Kolmas lintu, josta haluan sinulle kertoa, on Piwi. Se maalasi itsensä mustalla ja punaisella mullalla ja siitä tuli tanssija. Ja näin Giddabush oli didgeridoon puhaltaja, Lepinkäinen lauloi ja soitti kapuloita ja Piwi tanssi.

Kun ne soittivat, lauloivat ja tanssivat ne antoivat nimet kaikille ja kaikelle. Näin nimeämällä asiat luotiin ensimmäistä kertaa. Vuoret, puut, ruoho, ne nimesivät kaiken!

Kun ne lepäsivät, ne kätkeytyivät puun varjoisaan suojaan. Varmistaakseen etteivät kuolisi nälkään, ne kävivät saalistamassa metsällä. Sitten ne tekivät tulen maakuoppaan ja paistoivat saaliinsa.

Ja heti kun ne olivat syöneet itsensä kylläisiksi ja olivat levänneet, ne aloittivat taas työnsä: didgeridoon soiton, laulun ja tanssin luodakseen näin maailmaa.

Kun ne olivat lopettaneet, ne sanoivat toisilleen: nyt me annamme ihmisille perinnöksi kaiken tämän: didgeridoon, soittokapulat, laulun ja tanssin.

Sukupolvesta sukupolveen soitto, laulu ja tanssi ovat kulkeneet perintönä meillä ihmisillä.

Tämä oli tarina Giddabushista, Lepinkäisestä ja Piwistä ja maailman luomisesta Uniaikaan.

(Lähde: Schalberg, Dirk. Didgeridoo. Ritual origins and playing techniques. ISBN 90-74597-13-0)

Tanssin muotokielessä ja aiheitten kehityksessä voidaan lukea aboriginaalien historiaa. Eurooppalaisen pistävän mehiläisen tulo osaksi ekosysteemiä ja ihmisen elämismaailmaa, siihen jäsentyen ja maailmaa ja ihminen suhdetta uudelleenjäsentäen. Aiheena saattoivat olla arkiset työtehtävät esimerkiksi kalastus ja eläinten käyttäytymisen ja liikkeitten pohjalta

syntyneet tanssit. Tanssin muotokieli ei kuitenkaan ole natutralistista jäljittelyä vaan pitkälle tyyliteltyä. Tarkkojen havaintojen teko eläinten käyttäytymisestä oli elinehto metsästyksen onnistumiseksi. Tyylittelyn mestarillisuus oli nähtävissä ryhmän kokeneempien tanssijoiden esityksissä nyansoiduissa pienissä liikkeissä, varpaiden taipumisessa, pään kulman kallistuksissa, kämmenten ja sormien liikkeissä.

Mimesisteoria, ajatus taiteen tavasta jäljitellä todellisuutta ei ole riittävä. Ei myöskään niin, että tanssin muotokielen, sen fyysisyyden takaa heijastelisi jokin toinen ”henkisempi” laatu. Tanssi taiteena tapahtuu läsnäolona. Se ei pelkästään esitä tai edusta jotain. Toki nämä tulkinnat ovat mahdollisia länsimaisten estetiikan teorioiden varassa. Joudun toisenlaisen kysymisen äärelle, kun palautan kysymiseni ihmisen maailmassaolon kysymiseen alussa esittämäni hahmotelman varassa. Jokin minulle peitossa ollut mahdollinen maailmassaolon tapa avautuu silmieni edessä. Ennenkulkematon ymmärtämisen polku. Ei erillisenä esteettis-taiteellisena kokemuksena tai etno-eksoottisena kuriositeettina. Liittyneenä siihen vajaan kahden viikon mittaiseen yhdessäoloon ja maailman jakamiseen olemisesta käsin. Mikä oleminen ei välttämättä ollut ristiriidatonta ja sujuvaa.

MONIKULTTURISTA RINNAKKAINELOA

Aamuseremonia:

Warren: ”... Jos ajattelisitte... että tämä täällä on nyt meidän ainoa koti, te olette meidän perheemme, ainoa, nyt, täällä...”

Ja minä ajattelen: Herrajessussentään.. voi hyvänen aika, että tämä kireys poistuis... että tässä on avoin tie ymmärtää jotain jostain. Jos minut lennätettäis jonnekin maailman toiselle kantille missä kaikki on hyvin outoa ja vierasta, ruoka, peseytyminen, nukkuminen, hyvin perusasiat kaikki niin toisin. Niin enkö olisi hämmentynyt, enkö turvautuisi omiini, eikö tuntuisi miltään, ärsyttävältä, älyttömältä, kaikki ne vaatimukset, sanattomat odotukset ymmärtää miten juuri tämä maailma ja elämänmuoto toimii? Miksi puun ja kiven, tulen ja veden liitto toimii täällä toisin kuin kotosaunassa.

Ja minä jään miettimään niitä konkreettisia elämisen tehtäviä ja ehtoja, jotka meille on annettu maailman kanssa olevina ihmisinä, kaikkialla. Miten hyvin erilaisia ratkaisuja aina paikallisista olosuhteista riippuen. Mutta aina maailman kanssa eläen. Että jos tästä perusymmärryksestä käsin olisi löydettävissä se kanssakulkemisen tie, joka on kaikille yhteinen. Ja jos jokin ratkaisu ja tapa vaikuttaa oudolta ja kummalliselta niin voisiko kysyä. Istahtaa nuotiotulille ja olla. Ja kertoilla - puhella, niinkuin nyt ainakin ihmiset puhelee - toisilleen - juo kahvia. Olisiko se niin yksinkertaista - se monikulttuurisuus? Olisiko?

Ja tilan tekeminen, tuttuus, turvallisuus vierauden keskellä. Että tarjotaan oikeatalo-lakanasänky vaihtoehdoksi Horojärven metsämökkiä, jossa voi kalastaa, tehdä ruokatulet, kahvitulet, iltajuttelutulet. Olla oudossa maailmassa hetki omien parissa. Kylässä ja silti kotona.

Ja suomalaisessa aarnimetsässä kulkien jääkauden jälkeisiä maisemamerkkejä lukien näyttää että tämä meidän Suomi on tullut tällaiseksi maaksi ja maisemaksi, maailmaksi, asumisen ja elämisen paikaksi kovassa paineessa ja puristuksessa. Nämä elämisen ehdot meille on historiallisesti annettuna. Näin on maailma meiltä kysynyt. Ja siinä maailman ja ihmisen vuoropuhelussa kumpikin on kietotuneisuudessaan muuttanut toista, muuttunut.

Näin harjaantuen, todellisuutta vasten hiertyneisyydessä on kehittynyt taito. Taide. Elämän ilmaus.

Näytätkö sinä omasi minulle? Haluatko nähdä miten meillä? Onko se niin vaikeaa, se yksinkertainen läsnäolo?

TAIDEKASVATUKSESTA JA AUTENTTISUUDESTA

Johtavana periaatteena Max Harrisonin, australialaisten vieraittemme ryhmänvetäjän ja heimo- ja sukuvanhimman taidekasvatusohjelmassa on itsekunnioituksen vahvistaminen. Kansallisen ja etnisen identiteetin vahvistaminen oman kansan historiaan ja kultturiin perehtyen ei jää irralliseksi etnokuriositeetiksi. Kyse on ihmiseksi tulemisesta seuraamalla sitä esi-isien tietä, jonka maan valloitus brutaalilla tavalla johti jotenkin harhaan. Ihmiset joutuivat eksyksiin.

Ei ole kyse esi-isien henkien kunnioituksesta ja vanhojen kulttuuristen reliikkien esiinostamisesta folklore-hengessä. Valloittajat turmelivat vanhat pyhät paikat, heimojen toteemieläimet varastettiin valtion heraldiikan kuvitukseksi ja alkuperäisväestön ”eksoottisten” esinekopioiden koristeiksi. Taloudelliset, poliittiset, sosiaaliset ja ihmisarvoa vastaan kohdistuneet rikokset ovat syvästi haavoittaneet alkuperäisväestöä, tuhonneet ihmisiä. Taidekasvatusliike on selkeästi sosiaalinen ja poliittinen liike. Siinä on sen humanismin perusta, tässä historiallisessa tilanteessa.

Mutta ilman tietoa ja ymmärrystä esi-isien kulkemasta ihmiseksitulemisen tiestä poliittinen ja sosiaalinen liike jää ontoksi. Ihmiseksi tuleminen ei ole jotain sellaista, joka on tapahtunut. Se tapahtuu kaiken aikaa. Historia ei ole lineaarisella aika-akselilla jossain tuolla mennessä. Historia on läsnä ja tapahtuu kaiken aikaa. Eikä tulevaisuus ole jossain edessäpäin, tulevaisuus on myös tässä, läsnäolevana mahdollisena avautumisena. Muistaminen tapahtuu kaiken aikaa. Eikä vain suhteessa ”menneeseen”.

Miten autenttisuus? Mikä ”autenttisuus”? Maailman alkuperäiskansojen pyrkimyksissä oman kansallisen ja ihmisen kohdalla oman henkilökohtaisen identiteetin ”löytäminen”,

”juurillepaluun” aihe on ollut keskiössä. Poliittis-ideologiset ja taloudelliset ratkaisut ovat osa tätä ”kansallisen nousun” ohjelmaa.

Länsimaisesti sivilisoituneessa maailmassa ”juurettomuus”, ”epävarsinainen oleminen”, ”vieraantuneisuus” ovat käsitteitä, joilla viitataan jonkin asian puuttumiseen, puutteeseen.

On erilaisia teitä, keinoja ja henkilökohtaisia ratkaisuja, joita ihmiset valitsevat tämän ”puutteen” poistamiseksi. Paljon puhetta ”arvojen” muutoksesta. Mitä ovat nämä mystiset ”arvot”?

Oncle Max kuvaili länsimaisesti sivilisoituneen, kehittyneen ihmisen tilaa halkeamisana, oikean ja vasemman puoliskon epätasapainona. On pitkälle kehittynyt ja hyvin harjaantunut oikea puolisko, joka on älykäs, osaava, taitava, toimelias, aktiivinen ja kykenevä. Ja on vasen, kömpelö, hidas ja taitamaton. Niin surkea tyyppi, että oikean puoliskon otusta punastuttaa häpeästä. Vasemman puolen kaksoisveli täytyy piilottaa, sen toimia täytyy pyydellä anteeksi tai sille voi sallia olemassaolon vain hyvin rajallisissa tilanteissa. Mutta eikö saisi? Eikö saisi olla hidas, eikö kömpelö, eikö hämillään ja neuvoton. Eikö uusien asioiden edessä tietämätön ja avuton? Eikö saisi olla - kokonainen?

Kaikki samanaikaisesti hyväksyttynä läsnä. Puutteineen ja kaikkineen. Eikö se olisi paikka maailman astua minuun. Eikö autenttisuus, alkuperäisyys ja aitous ole sitä, että tunnustan alkuperäni maan ja taivaan välille asetettuna olentona. Palaan siihen kotonaolemiseen ja maailmassa asumiseen. Lepään siinä. Ei sitä tarvitse lähteä hakemaan kaukaa, historiallisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti etäältä.

Näin se näyttäytyi minulle Oncle Maxin, viisauden ja totuuden ystävän ja hänen taiteilija-taidekasvattajaryhmänsä avaamana Saarijärven Four Winds tapahtumassa kesäkuussa 2002. Tämän päivän tunnuslauseenani: ei ole tärkeää löytää totuutta vaan etsiä uusia tapoja kysyä...