MUISTELUKSIA TUVASTA

Anna-Maija Järveläinen

Keltinmäentie 27 E 70

40640 Jyväskylä

annukka.jarvelainen@pp.inet.fi

0451375270

Yrjö Kokon teoksen ”Neljän tuulen tie” kantava teema on tarina saamelaisesta Pietari Blankista ja lahjoista, jotka hän valmisti juuri syntyneelle pojalleen Jounille. Ensimmäinen lahja on komsio, lapsen kehto, josta tulee Jounin ”taikavenhe” jolla matkustaa ”Taikatuntureille”. Toinen lahja on Pietarin ampuman joutsenen kurkkutorvesta tehty helistin.

”Pietari hyppää kuopasta. Hän kahlaa lumessa jäälle ja lähestyessään jäänreunaa alkaa kontata. Juuri kurottaessaan kätensä tarttuakseen joutseneen hän kuulee siipien suhinaa. Yksi joutsenista on palannut, se laskeutuu aivan alas, niin että Pietari tuntee siipien aiheuttaman ilmavirran, kun joutsen ylittää hänet. Hän tarttuu kiireesti kuolleen joutsenen elottomaan ruumiiseen, saa sen nostetuksi jäälle ja lähtee kaulasta riipottaen kiiruhtamaan kohti rantaa. Kun hän on jo metsän suojassa, lentää yksi joutsenparven lintu - ehkä puoliso - jälleen sulan yli. Se antaa kutsuhuutonsa kaikua ja katoaa metsän latvojen taa - eikä palaa.

Pietari raahaa joutsenen leiripaikalleen ja sytyttää siellä nuotion. Kun nuotio palaa, hän ottaa puukkonsa ja aukaisee sillä joutsenen kaulan pitkin pituuttaan. Hän irrottaa linnulta henkitorven ja heittää raadon lumihankeen. Sitten hän ottaa koivukepin, työntää sen joutsenen henkitorveen ja pitää tätä kepin avulla nuotion yläpuolella.

Ilta tummenee, tähdet syttyvät ja Pietari lisää oksia nuotioon. Hän jatkaa joutsenen henkitorven kuivattamista. Väliin hän napauttaa sitä kynnellään ja lopuksi vetää kepin sen sisältä. Hän ottaa pienen palloksi sorvatun sarvenpalasen kauhtinsa rintataskusta ja panee sen henkitorven sisään. Hän taivuttaa henkitorven renkaaksi painaen kapeamman pään leveämmän sisään ja jatkaa yhä kuivattelemista. Kun rengas on täysin kuiva, ravistelee Pietari sitä. Kuuluu ihmeellinen hopealle helisevä ja vaskelle kumahteleva ääni. Hän piilottaa helistimen polvillaan tuudittamaansa pikku veneeseen, lisää puita nuotioon, vetää peskin ylleen, katkoo petäjän oksia lumelle nuotion ääreen ja paneutuu maata.

Taivaalle syttyvät harvinaisen kirkkaat revontulet pitämään äänetöntä aavetanssiaan.”

JOUNI

Kun Jouni oli pieni, oli hänellä yllään punainen kauhti ja päässä Ruotsin Karesuandon lappalaisten lakkia muistuttava suuritupsuinen myssy… Ja hänellä on salaisuus, jonka olemassaoloa ei kukaan toinen tiedä. Sen hän on kätkenyt punaiseen kiisaansa. Oikeastaan hänen isänsä on sen sinne kätkenyt jo kymmenen vuotta sitten. Niin isä on kertonut. Isä on kertoessaan myös ihmetellyt, miten tuo salaisuus on säilynyt niin kauan, etteivät koirat ole sitä syöneet.

Merkillisin hänen kiisansa kätkemistä aarteista on vasan henkitorvea muistuttava esine. Kun sen ottaa käteensä, se helisee ja kumahtelee niin ihmeellisesti. Isä on sanonut että se on taikaesine. Hän on ampunut joutsenen silloin kun Jouni oli syntynyt ja oli tehnyt henkitorvesta tällaisen helistimen… Isä oli vielä kertonut, että sille lapselle, jolla on tuollainen taikaesine, tulee joutsenen siivet jalkoihin…. Mutta kukaan aikaihmisistä ei tiedä mikä taika tuossa helistimessä on. Se on Jounin oma salaisuus, mutta hän ei kerro sitä kenellekään…

Jouni aukaisee kiisansa ja ottaa siitä helistimen käteensä. Kun hän on hetken helistellyt sitä, tapahtuu jotakin ihmeellistä.

Jouni siirtyy ihmeelliseen veneeseen. Veneessä on kirjavat purjeet. Mastoa tukevat kirjavat köydet kuin nutukoiden paulat. Jouni makaa tässä veneessä ja laineet vievät häntä keinutellen eteenpäin. Sitten tulee Pilvetär - ehkä se on Pilvetär – ja kumartuu hänen ylitseen. Pilvettärellä on lempeät silmät, ja kun Jouni helistelee taikaesinettään edelleen alkaa Pilvetär joikua:

Poikani pieni ja suloinen

tunturin lapseksi tullut olet.

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Jäkälärinteen lapinkylään

sinut soudan kultakomsiossa.

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Valkkoporon taljalla saat istua,

saat yllesi valkkovasan peskin

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Nun-nun-nuu, nun- nun-nuu

Hopeamaljasta poronkietä syöt,

uumenillasi kultaiset juhlavyöt

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Nun-nun-nuu, nun-nun-nuu

Ja Pilvetär katsoo niin ihmeen kauniisti. Mutta vene ei purjehdi missään järvellä. Se purjehtii ilmassa ja keinuu ilman hopeisilla laineilla. Vene ei myöskään purjehdi eteenpäin, vaan ylöspäin, ja viimein se tulee tunturille, jonka laella kaikki kivet ovat kultaa. Pilvetär käskee Jounin koetella tunturin kultaa. Se on ihmeellisen kylmää, ja Jouni näkee miten kokonainen tokka valkoisia poroja nousee päiväksi seisomaan sen kultavuorten päällä. Mutta Jouni itse pitää asumista tuossa ihmeveneessä paljon parempana, sillä Pilvetärkin hymyile niin lämpimästi… Jouni kätkee helistimen takaisin kiisaansa. Sillä aikaihmiset eivät usko tällaisiin hyviin taikoihin. Heillä on vain taikoja, joilla he torjuvat jotakin pahaa.

Jounilla on ystävä, Inker-Elli, sairas tyttö, rampa ja rujo, hyljeksitty, kiusattu-piinattu.

Jouni: ”Sinun poroillehan ei ole vielä alkanut kasvaa sarvia.”

Inker-Elli: ”Ei ole”, eikä säikähdä ollenkaan Jounin läheisyyttä.

Jouni: ”Onko sinun tuntureillasi vielä kevättalvi, kuin eivät ole alkaneet kasvaa?”

Inker-Elli: ”Ei ole. Näillä tuntureilla on aina kesä.”

Jouni: ”Mutta ovathan nämäkin lumen alla talvella.”

Inker-Elli: ”Mutta silloin nämä eivät ole samoja tuntureita kuin nyt.”

Jouni: ”Kuinka niin, silloinhan ne ovat sitten ihmeellisiä tuntureita.”

Inker-Elli: ” Näiden nimenä onkin Ihmetunturit”

Jouni: ”Ihmetunturit! - Minullakin on…” mutta sitten hän huomaakin olevansa paljastamaisillaan salaisuutensa

Inker-Elli: ”Onko sinullakin Ihmetunturi? Sinulla taitaa olla” hän jatkaa.

Jouni: ”Kuinka niin?”

Inker-Elli: ”Eiköhän kaikilla ole Ihmetunturit, mutta suuret ihmiset eivät vain jouda niillä viipymään.”

Jouni: ” Niinpä tietenkin” ja ajattelee nyt sitä Ihmetunturia, jolla hän purjehti taikansa avulla.

ANNA-MAIJA, ANNUKKA, MANNUKKA, MANNULI

Kuusivuotiaana leikin Torniojoenvarressa Jounia ja taikatuntureita. Tai en leiki. Olen Jouni. Isä Pietari, vanha Ahku, isoäiti, Jounin äiti Elli, Falli, Pietarin pororenki, kaikki ovat läsnä. Ja läsnä ovat nyt tätä kirjoittaessani, yhtä elävinä…

Minulla oli norjan saamelaisen lapsen suuritupsuinen lakki. Joenvarren pensastoissa suopunkini suhahdellen kielaksen renkaiden läpi tavoittelin porojen sarvia. Minun taikatunturini. Isäni minut opetti, Mauri-Onni Järveläinen, tullivirkailija joenvarren yläkylissä. Opin lukemaan nelivuotiaana, ankarasti neljä ja puolivuotiasta vanhempaa sisartani olkapään takaa painostaen: Lue nyt, lue – lue - lue…. Itse luetun kuuleminen, tarina ei ollut tärkeää. Tärkeintä oli se kirjaimien ja sanojen salaisuus - miten ne avautuvat, avaavat maailmaa. Mitä tapahtuu – mikä ymmärrys?

En voi nyt muistaa tarkkaan miten lukemaan oppiminen tapahtui - ja kuinka minulla voi olla näin vahva muisti, muisto, muistelus. Huikaiseva kokemus siitä, ettei minun tarvitse äänelläni tuottaa ”ulos” kirjoitettuja sanoja vaan ”ymmärsin”. Se oli taikaa ja ihmettä. Yrjö Kokon kirjat upeine valokuvineen tempaisivat minut maailmaan jota en voinut aavistaakaan olevan olemassa. En vieläkään ymmärrä kuinka painetut kirjaimet ja niistä muodostuvat ”mielen ja tajunnan kuvat” ovat - olivat mahdollisia. ”Tikkukirjaimin” tavaaminen ja lukeminen olivat minulle hyvin vaikeita aloittaessani koulun seitsenvuotiaana samassa Kaulirannan kylässä Torniojoen varressa, ”Väylän varrella”. En voi erottaa sitä, mikä oli lukemaani, mikä Yrjö Kokon, eläinlääkärin, loistavan valokuvaajan ja kirjailijan ”Neljän tuulen tien” isäni minulle kertomaa tarinaa. En voi muistaa että minulle olisi kukaan lapsena lukenut kirjoja….

NÄITÄ MULLE ÄITI LAULOI, NÄITÄ ISÄNI OPETTI

Äitini Maija Reetta lauloi aina…. Kangaspuiden ääressä kutoessaan viisikymmenluvun alussa tummassa pirtissä itselleen ja tyttärilleen hienon hienoa, osin pitsimäisiä villakankaita, joista ompeli meille juhlapukuja. Ryijyjä, täkänöitä, mattoja, verhokankaita. Talvi-illan hämärässä isän laskiessa loimilankoja - nähtävästi pienen painostuksen alaisena, koska muistan joskus kirosanojen kirvonneen isäni suusta. Mutta siinä se istui, isäni, laski lankoja. Ja äiti lauleskeli omiaan.

Ruokaa tehdessään, siivotessaan, tiskatessaan äiti lauloi. Äitini on nyt 83- vuotias ja laulaa edelleen. Kaunis, heleä, sävykäs sopraano, ei kireä iäkkään, vanhan ihmisen ääni. Viime talvena äitini vieraillessa luonani Jyväskylässä meillä oli ”rakkauslauluiltamat”. Pari tuntia lauloimme lakkaamatta äitini mukanaan tuomista vanhoista laulukirjoista. Äiti muisteli neljä vuotta sitten kuollutta miestään, minä isääni. Isä oli läsnä. Met tytöt sitten osataankin laulaa…

Minulla on valokuva itsestäni kaksivuotiaana. Muistan tarkkaan äitini neuloman marjapuuronpunaisen kuvioneule villapaidan värin, muistan pieniruutuisen olkainhameen ruutujen värit, minulla on käsissäni keltainen pallo, jossa on sinisiä, punaisia ja vihreitä juovamaisia kuvioita, hiuksissani vaaleansininen silkkirusetti. Miten voin muistaa niin tarkkaan jokaisen yksityiskohdan, värit ja niiden sävyt. Tilanteesta itsestään valokuvaamossa ei minulla ole mitään muistoa. Äitini on vahvistanut muistoni ”oikeellisuuden”.

ISÄNI LUONTOUSKO JA –SUHDE SEKÄ KÄDENTAITO

Isäni opetti minut kulkemaan metsässä luontoa ja kaikkea elävää kunnioittaen. Olemisellaan, ilman sanoja hän näytti minulle ”pyhän”. Tuttavallinen tapa puhutella jumalaa Ylisen Ukkona, joka säätää asiat oli isälleni luonnollinen tapa ajatella ja ilmaista luontouskosuhdettaan.

Kun oli kahdeksan vanha isäni vei minut Tornion kaupunginkirjastoon. Kaupungin tullilaitokseen hän oli saanut nimityksen tullivartijan virkaan. Isäni oli ahkera lukija. Kerran viikossa taivalsimme jalan yli leveän, kesällä vuolaana virtaavan ja talvella paksun jääkannen peittämän joen ylitse pakkasessa ja lumituiskussa vanhaa rautasiltaa. Matkaa kirjastolle oli kolmisen kilometriä.

Lastenkirjaston osasto oli pian läpikahlattu. Isäni kiinnostus matkakirjoihin ja erityisesti suomalaisten tutkimusmatkailijoiden, Aasian ja Siperian kävijöiden matkapäiväkirjoihin avasi minulle aivan uuden maailman. Sain isäni pyynnöstä kirjatonhoitajalta luvan lainata ”aikuistenpuolelta” taiteeseen, luonnonhistoriaan, eläinten maailmaan ja tutkimusmatoihin liittyviä teoksia.

Eläkkeelle siirryttyään isäni alkoi opetella puu-, luu-, ja nahkatöiden valmistamista perinteisten peräpohjalaisten ja saamelaisten mallien mukaan. Isäni opetteli myös uuden kielen, ”Meän kielen”, Torniojokilaakson Suomen ja Ruotsin puolella puhuttavan oman kielen. Isäni oli rakentamassa itselleen uutta identiteettiä - tai toteuttamassa unelmaansa, aikana, jona palkkatyön lisäksi isäni teki kahta muuta työtä ja rakensi meille kotia oli ollut uinumassa ja odottamassa aikaansa…

Syksyllä 1985 pyysin isääni rakentamaan itselleni rummun. ”Se voi viedä aikaa – milloin se sinulle annetaan” oli isäni vastaus.

Heinäkuussa -87 ollessani lähdössä Länsi-Berliiniin kolmen vuoden tutkimusjaksolle Bauhaus-Arkistoon, isäni soitti minulle ja totesi: ”Nyt se on sitten annettu”. Kahden vuoden ajan hän oli tehnyt Ruotsin ja Norjan saamelaismuseoissa tutkimustyötä perinteisen rummun rakentamisesta. Kristinuskon vallatessa sijaa vanhalta samanistiselta luontouskonnolta papisto oli polttanut kaikki Suomen saamelaisten rummut. Dresdenin kansatieteelliseen museoon olivat saksalaiset tutkijat saaneet pelastettua kolme rumpua. Kaupungin pommituksissa toisen maailmansodan aikana täystuhon keskellä oli kuin ihmeen voimasta säästynyt tuhoilta juuri se museon kokoelmahuone, jonne nämä rummut oli sijoitettu. Inarin saamelaismuseossa on nykyään Dresdenistä lainassa yksi tuholta säästyneistä rummuista.

Isäni oli istunut tulilla vanhojen saamelaisäijien kanssa tietoa keräten. Kolmekymmentä senttiä halkaisijaltaan olevan hieman ovaalin muotoisen umpipahkan ”lahjaan” liittyy tarina. Isäni oli

kertonut vanhalle norjansaamelaiselle äijälle tarvitsevansa pahkaa rumpua varten. Oli äiji kysynyt: ”jaa – kenellekäs sie sitä rumpua meinasit?” ”Tyttärelleni”, isäni oli vastannut. ”Naa – millanen tyär sinulla Mauri on?” Oli isäni kertonut. Millanen tyär. ”Naa – kyllä se tyär rummun tarviipi, noidda se on”. ”Noidda” sanalla viitataan tietäjään, parantajaan, näkijään ei ”noitaan” sen yleisessä, banalisoituneessa merkityksessä.

Aktiiviurheilijana isäni oli aikoinaan hoitanut kilpakumppaneittensa vaivoja jäsenkorjauksen ja hieronnan muodossa. Paljon – tai tuskin mitään isäni kertoi sanallisesti maailmastaan, miten se hänelle avautui. Kuitenkin, kertoessaan minulle rummun valmistumisesta, tai miten hän sen ilmaisi: ”Nyt se on annettu” hän totesi hyvin yksinkertaisin sanoin: ”Annukka, muista että se tie ei ole välttämättä helppo kulkea”

Joulukuun 21. päivä,1987 Berliini. Postissa odottamassa minua paketti. Muistan vielä tuoneeni sen taksilla Potsdamerstrasse 116:n kotiini.

Jännittyneenä avaan paketin. Uskomattoman taidokkaasti tehty ja saamelaiseen mytologiaan ja uskomusjärjestelmään kuuluvat kuvat ovat kuin näädänkarvasiveltimellä tehdyt, niin hiuksenhienot ja taidokkaat.

Alan rummuttaa hitaasti poronluusta tehdyllä vasaralla huoneessani. Ääni siirtyy lihaksiini, luihini, jänteisiin, hermoratoihin. Tanssittaa minua ympäri huonetta ja jossain syvällä minussa syntyy laulu. Outo ääni, en tiedä mistä se tulee, miten sen muodostan. Tuntuu kuin koko ruumiini laulaisi ja tanssisi vanhaa, minulle tuttua, unohduksissa ollutta laulua.

Ja siinä samassa juoksen puronuomaa pitkin, kirkasta vettä, erotan pohjakivet ja viiston auringon valon välkkeen puiden oksiston läpi siivilöityen. En tiedä minäkö juoksen, juoksettaako joku minua tai juokseeko joku, jokin aivan muu kuin ”Annukka”.

Taivutan kaulaani ja juon kirkasta vettä – kenen kaula, minkä kaula taipuu, kenen, minkä pää painuu vedenkalvoon, kenen suu, pehmeä turpa ryystää vettä kenen sieraimet päristelevät vettä. Kenen, minkä jalka polkee puronuoman veden spektrin kaikissa väreissä kimaltaviksi kaariksi.

Seuraava näky: mehevää aroheinää, se taipuu ja juoksee allani, kavioiden kumu, liike ruumiissani. Kuka juoksee, mikä juoksee? Ympärilläni sadat kaviot rummuttavat maata. Äänten kumu kantaa minua, olen yhtä lauman kanssa.

Olen tietoinen huoneestani, ”tästä todellisuudesta”, ja silti se ”toinen” on kokemuksellisesti ja aistisesti vahvasti läsnä. Sillä hetkellä ”todempana” tai ”läsnä olevampana”, ”ensisijaisesti avautuvana kokemuksena” kuin kotini fyysinen todellisuus. Puolen tunnin kuluttua suuntautumiseni liukuen siirtyy huoneeseeni, yksityiskohtiin, väreihin, muotoihin, huoneen järjestykseen, omaan ruumiini ja mieleni ”asentoon” suhteessa ympärilläni olevaan tilaan ja sen sisältämiin esineisiin ja asioihin.

Ihmetys on päällimmäinen tunteeni. Mitä tapahtui? En pyri rationaalisesti etsimään selitystä ilmiölle, asialle, tapahtumalle. Pitelen mielessäni tarinaa ja sen yksityiskohtia. Olen nauhoittanut tämän ensimmäisen oman rumpusessioni – ”samaanimatkani”. Kuluu kuitenkin viikko, ennekuin haluan tai uskaltaudun kuuntelemaan nauhoituksen. Se herättää välittömästi eloon kokemukseni, moniaistisena kinesteettisenä voimakkaana elettynä todellisuutena.

MOSKOVA – ABAKAN -JUNA

Vaunujen ”välitilassa” teräksen kirskuessa, liittymien hankautuessa tosiaan vasten, raiteiden kiitäessä välkkyen yön pimeässä tasapainottelen ja haen liikettä, tai junan liike, teräksen ja tekniikan rytminen ääni saa minussa aikaan samankaltaisen sekä-että, Annukkana ja toisenaolemisen kokemuksen, jonka ”painopistealue” tai fokusointi vaihtelee luontevasti. En yritä yhtään mitään. En pyri mihinkään. Välillä yön pimeässä Novosibirskin tuolla puolen pieni valo maisemassa. Kuu paistaa miltei täytenä, on jo vähenemään päin. Pienten asemien kohdalla yksi valoheittäjä. sähköjohtoja. Ne tuovat pieniä muutoksia ”asentooni” ja ”asenteeseeni” suhteessa kokemukseen.

TUVA – KYZYL

Dungyrissä, samanistisella paratajaklinikalla vanha samanka, naissamaani ompelee käsin pienistä kakngastilkuista nukkea. Hän ei jaksa tehdä päivittäin näkijä-parantajatyötään. Rauhallisesti ja ompelustaa jatkaen hän kertoo meille omasta samaanin tiestään, haavoittumisen tai sairauden kautta avautuneesta uudesta tiestä ja tavasta toimia parantaja-auttajana. Hymyä, naurahtelua, arkiset ja pyhät asiat kietotuvat luontevasti yhteen. Sovimme ”kivistäkatsomis”-istunnon Ristolle seuraavaksi päiväksi. Samoin mukana tuomani hevosennahkarummun vihkimisestä. Minulta kysytään, olenko muistanut ruokkia rumpuani, koska se vaikuttaa heikolta. Kerron sen olevan niin nuori ”Vauvarumpu”, ettei se ole vielä ehtinyt kerätä itseensä voimaa ja juuri siitä syystä halusin Tuoda sen mukanani Tuvaan, kuudenkymmenentuhannen hevosen maahan.

Rumpuseremonia toteutettiin Jeniseihin laskevan Majavajoen ”Pyhillä Majavakoskilla” runsaan kymmenen kilometrin päässä Kyzylistä, pääkaupungista, jossa asuimme tiibetinbuddhalaisessa perheessä. Paikka on historiallinen ja perinteinen pyhä seremoniapaikka Rumpuni tarvitsi vettä ja vuoria saadakseen voimaa. Meitä opastettiin tuomaan mukanamme ruokalahjoja hengille, siemeniä, leipää, makeisia. Tulen henkeä oli ruokittava ja kiitettävä. Ruokauhri kuuluu paikalliseen samanistiseen traditioon.

Seremonia oli osa koko ryhmällemme tehtävästä rituaalista. Olen hyvin kiitollinen että seremonia oli kollektiivinen tapahtuma. Koko ryhmä oli jakamassa tilannetta ja vahvistamassa minua.

En käy tässä yhteydessä tarkemmin kuvaamaan seremonian kulkua.

Olennainen asia, jonka vanha samaaninainen minulle kertoi, oli: ”Rumpusi käy sinulle liian raskaaksi kantaa, jos seremoniaa ei tehdä nyt Tuvassa.” Sain myös ohjeet rummun ruokinnasta ja sen vahvistamisesta kotona Suomessa. Siinä samassa muistin isäni sanat : tämä ei ole kaikkein helpoin tie, se voi olla hyvinkin raskas…”

Istun polvillani tulen ääressä – rumpu ja siihen liitettävät nauhat ja solmitut letit nyytteineen ovat käsissäni rummun karvapuolen päällä. Käteni, rumpuni ja rumpuun liitettävät esineet saavat maitokasteen, vihkimyksen. Saan molempiin käsiini siemeniä. Vasemman käden siemenet uhraan tulelle, ruokin sitä. Oikean käden siemenet solmin nyytiksi, jonka kiinnitän rumpuuni solmittuihin letityksiin. Käyn solmimassa kaksi letitettyä valkoista nauhaa nyytteineen ”rukousnauhapuuhun” kiinnitettyyn nuoraan. Käyn poimimassa purosta kolme pientä kiveä, jotka sidon nyytin sisään ja kiinnitän omaan rumpuuni.

Esteettinen asenteeni ja ennakko-odotukseni pyhän seremoniapaikan kunnioittamisesta ja sen hoivaamisesta ja lähtökohtaisesta asenteestani käsin minä ensin ärsyynnyin maitokasteessa käytetystä pahvisesta maitotölkistä. Samoin seremoniapaikan roskaisuus ja sottaisuus kiusasi minua. Rikkoontuneita viinapulloja, muovin riekaleita, paperijätettä. Seremonian edetessä kaikki tämä ”ulkopuolinen” ja ”häiritsevä” väistyi, menetti merkityksensä. Tunne tai ajatus tuli – ja meni.

” Ne seisovat niin hiljaa satapäisenä laumana takanani, vartijoina, suojelijoina, saattajina ja vastaanottajina. Pieniä liikkeitä, lihaksen värähdys lautasella hyttysen karkoittamiseksi. Kavioiden satunnaista vaimeaa nostelua, häntäjouhien heilautus, vaimea suhahtava ääni, korvat herkästi liikkuen, välillä hiljaisia puhahduksia sieraimista. Aistin niiden läsnäolon voimakkaasti. Hyväksyntää, vastaanottoa, jakamista. Hevoseni, joita en voi omistaa.

Niiden mykkä silmä on tie niiden sydämeen. Ja sydänrumpuni takoo minut aliseen, se takoo minut yliseen. Näyttää minulle maiseman, ikiaikaisen. Rumpuni sydänääntä seuraan kevein jaloin, kevein sydämin.”

JURTTAKYLÄ

Perhe, joka tarjosi meille kodin viikon ajaksi Kyzylin kaupungissa vei meidät sukunsa jurttakylään kolmensadan kilometrin päähän pääkaupungista. Saimme seurata vuosituhantista elämäntapaa kutsuttuina vieraina. Kokemuksena vierailu kylässä oli minulle arvokkainta koko matkassa.

Hevoset, lammas- ja vuohilauman kylään saattaminen… Minun ei tarvitse nousta hevosen selkään. Kuulen lyhyitä vihellyksiä, pieniä huutoja. Kaksitoistavuotias hevospaimen on illan hämärtyessä kirkkaan tähtitaivaan alla ajamassa kolmisatapäistä laumaa kohti jurttakylää. Kierrän hieman etäämpää oikealta hiljaa kävellen kuivan puronuoman ylittäen lauman taakse, jään istumaan niukan piikkikasvuston peittämälle tasaiselle taigalle. Seuraan paimenen työskentelyä. rauhallisesti hän kokoaa laumasta jälkeenjäävät muutamat emät ja kilit. Kävelen hitaasti perässä etten häiritsisi paimenen työtä. Olen jo päivällä käynyt ihastelemassa paimenen kanssa pieniä sitkeitä mongolihevosia. Miesten jurtassa minulle on esitelty kaikki hevosmiesten ”aarteet”, erilaiset kuolainmallit eri tarkoituksiin, messinkinastaiset päitset, arkipäitset. Juhlasatulat ja satulahuovat otetaan esiin tarvikearkuista. Miesten jurtassa oli myös viinanakeittopannu, jossa käyneestä lehmänmaidosta tislattiin alkoholia. Juoma nautittiin nelikymmenasteisena kauniista keraamisista kulhoista. Taas sama hämmennys: Baabuska Annalle osoitettiin sekä miesten että perheen jurtassa arvovieraan paikka. Olin hyvin hämmentynyt siitä tapakulttuurin hienostuneisuudesta ja arvokkuudesta.

Isäntämme Sergein ja vaimonsa Ailanan kohtelias ja hienotunteinen tapa johdattaa meidät jurttakylän perinteiseen tapakulttuuriin oli arvokas kokemus. Ilman suhdetta perheeseen paikallinen perinteinen kulttuuri ja elämänmuoto ei olisi avautunut niin aitona, yhä elävänä kuin nyt tapahtui.

Tell me Darkness: Taskulamppujen valossa meille teurastettiin vuohi ateriaksi. Alkupaloina vuohen sisäelimet, maksa, sydän, munuaiset. Pääruokana vuohen liha, josta meille vieraille osoitettiin parhaat palat. Jälkiruokana sisälmyssoppa. Yksinkertaista, tuoretta, maittavaa. Ja juomana tee, Chai ja arrash, (tarkista tämä) lämmin alkoholijuoma. Joka oli tarpeen kovin rasvaisen aterian ”kyytipoikana”.

Ruoan valmistumista odotellessani lähden lyhyelle kävelylle tähtitaivaan alle. Muuta valoa ei ole kuin jurtan oviaukosta kajastava tuli ja savupiipusta nousevat kipinät. Tiedän maaston olevan tasaista, siellä voi olla kuitenkin rautalankaa, puunkarahkoita ja muita näkymättömiä esteitä, joihin voin kompastua. Kävelen askel askeleelta hitaasti maaperää tunnustelen etäämmäksi jurtasta, joka näyttää niin kotoisalta ja turvalliselta taigan pimeydessä. - Ja vielä yksi askel, ja vielä. Käännän katseeni tähtitaivaalle. Siellä ne ovat, samat tähtikuviot, hieman toisessa asennossa kuin Koto-Suomessa. Otava, Pohjantähti, Iso-Karhu, Pikku-Karhu, Seulaset. Ja Linnunrata, Maitotie – niin loistavana taivaan halkaisten. Alan pyöriä hitaasti kasvot taivaalle kohotettuna – ja vielä etäämmäksi jurtasta. On turvallinen, ”kotonaolemisen” tunne. Juttelen isälleni ”Taivahaiseen Tapiolaan”. Kiitän häntä tästä kokemuksesta. Isäni on läsnä. Samojen tähtien alla. Me. Isäni siellä, mistä en vielä mitään tiedä.

Kävelen hitaasti mutta jo varmemmin askelin takaisin jurtalle, jossa ateria on jo valmis. Ilo, rauha ja kiitollisuus ovat päällimmäiset tunteet.

Laulamme aterian päätteeksi Virppin ja Helenan kanssa ”Terve Ohto” – laulun. Ruoan siunauslaulun, kiitoksen ja kunnioituksenosoituksen suurelle taivahaiselle, kosmiselle karhulle, isoisällemme, joka antaa ihmislapsilleen kaiken sen hyvän, mitä he elääksensä tarvitsevat.

Ja taas löytyy se yhteys: onko teilläkin Suomessa Karhulle monta nimeä? Ovatko ihmiset Suuren Taivahaisen Karhun lapsia ja lapsenlapsia? Onko teillä kiitos- ja lepytysrituaaleja, juhlia, peijaisia surmatun karhun Taivahaiseen Kosmiseen kotiin saattamiseksi.

JYVÄSKYLÄ

Nyt minä ompelen käsin pienen pientä tuvalaismallista silkkikangasliiviä lasketusti marraskuun ensimmäisenä päivänä syntyvälle Yrjö Kokon pojanpojan Villen ja hänen moldavialaisen vaimonsa Yannan lapselle.

Taas sulkeutuu joku ympyrä. Mieleni täyttää rauha ja kiitollisuus.